|
1. Uskonnonvapauslain (UVL) asianomainen kohta on muotoiltu
hyvin selkeästi ja yksinkertaisesti sekä perusteltu hyvin
ymmärrettävällä ja järkevällä periaatteella, lapsen uskonnollisen
asemasta päättämisen määrittämisellä lapsen huollon piiriin
kuuluvaksi asiaksi, ja se on sen suuri ansio. Uskonnonvapauskomitean
mietinnön lakiehdotus oli sangen sekava. Kukaan ei
hallintovaliokunnassa myöskään ollut esittänyt täsmällistä muotoilua
sille UVL:n huononnukselle, jota eduskunnan orwellilaisesti
muotoillulla lausumalla tavoitellaan. Juha Seppokin kirjallisen
lausuntonsa lopussa olevassa lakiehdotuksessaan joutuu kaiketikin
eleganttiin tekstiin pyrkiessään heti rikkomaan
ihmisoikeussopimuksia.
2. Huoltajilla on paras tieto lapsen tilanteesta ja
toisaalta vastuu lapsen kasvatuksesta. Juuri tämän tähden
päätösvaltaa lapsen uskonnollisesta asemasta ei saa pidättää perheen
ulkopuolelle. Lapsen etua katsomusasioissa on kylläkin katsomusten
henkilökohtaisuuden tähden aikuisten vaikea aina edes havaita, saati
tunnustaa ja toteuttaa. Ongelma on se, että vaikka valtaa päättää
muutoksesta olisikin, valtaa ei tahdota käyttää silloin, kun siihen
kuitenkin olisi syytä. Vähintä, minkä eduskunta voi tällöin tehdä, on
olla alistumatta muille intressipiireille ja antaa huoltajien pitää
valtansa. Silloin ainakin joskus jotkut huoltajat voisivat voittaa
esteen itsessään ja lain estämättä toteuttaa lapsen edun mukaisen
lapsen uskonnollisen aseman muutoksen.
3. Koulun uskonnonopetus on useimmiten pakollista
uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalle lapselle. Huoltajien on
voidakseen toteuttaa kasvatusvastuunsa ja saavuttaakseen
uskonnonvapauden niin lapsen kuin omalta osaltaan voitava irrottaa
lapsi uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyydestä erityisesti voidakseen
siirtää hänet pois uskonnonopetuksesta tai voidakseen jo alunperin
olla panematta häntä uskonnonopetukseen. Tilalle tarjoutuu
elämänkatsomustiedon opetus. Tämä peruste uskonnollisen aseman
muutokseen on syvällisin mahdollinen, sillä se sisältää ennenkaikkea
kannanoton uskonnollisen yhdyskunnan oppiin; sikäli lapselta
kouluaikainen eroaminen uskonnollisesta yhdyskunnasta tai huoltajilta
lapsen sellaisesta eroamisesta päättäminen olisi monesti suurempaa
kypsyyttä osoittava teko kuin ihmiseltä koulun jälkeinen ja ehkä
pitkällekin lykkääntyvä, mahdollisesti muihin syihin perustuva
uskonnollisesta yhdyskunnasta eroaminen. Tarvittava, mutta siis
toteutettavaksi mahdollinen uskonnollisen aseman muutos myös korostaa
lapselle kuten huoltajille ja koulullekin katsomusaineen muutoksen
vakavuutta, mikä ei ole välttämättä lapsen uudelle katsomusaineelle,
elämänkatsomustiedolle, haitaksi. Tähän liittyen on edelleen
huomattava, että lapsi, joka havaitseekin haluavansa jatkaa
uskonnollisen yhdyskunnan jäsenenä, ottaa silloin myös vähintäänkin
sietääkseen uskonnonopetuksen.
4. Lapselle uskonnollisesta yhdyskunnasta ja
uskonnonopetuksesta eroon pääseminen voi merkitä koko elämän eheyttä.
Sisäisen vakaumuksen vastainen ulkoinen uskonnollinen asema ja tämän
mukainen katsomuskasvatus vääriksi ja muun kouluopetuksen vastaisiksi
koettuine käsityksineen todellisuuden luonteesta ja etiikan
alkuperästä voivat loukata mieltä aivan toisin kuin mikään muu seikka
koskaan elämässä. Siihen ei sovi, että yhteiskunta lisäksi lailla
estäisi huoltajia purkamasta tilannetta. Katsomuksellisen omantunnon
loukkaaminen olisi silloin aivan tahallista ja merkitsisi myös
yhteiskunnallisen omantunnon loukkaamista.
5. Uskonnollisen aseman muutos saattaa perheessä käydä
tarpeelliseksi esimerkiksi yhden lapsen osalta; UVL mahdollistaa
silloin siihen joustavan ratkaisumahdollisuuden perheen muiden
jäsenten pystyessä säilyttämään uskonnollisen asemansa ennallaan.
6. Mietinnössään (HaVM 14/2003 vp) eduskunnan
hallintovaliokunta lausuu käsityksenään, että uskonnollisen
yhdyskunnan jäsenyyttä koskevan UVL:n pykälän säännöksillä saattaa
olla sen tärkeinä pitämiensä perheen uskonnollisen yhtenäisyyden ja
alaikäisen uskonnollisen aseman pysyvyyden sekä siihen liittyen
uskonnonopetuksen ja muun katsomusopetuksen jatkuvuuden kannalta
haitallisia vaikutuksia. Mutta nimenomaan lapsen uskonnollisen aseman
muuttaminen ja katsomusopetuksen vaihtaminen voivat joskus olla
lapsen hyvin tärkeän edun mukaisia, huoltajienkin mielestä. Lapsen
uskonnollisen aseman ja uskonnonopetuksen tai muun katsomusopetuksen
pysyvyyden vaatiminen on siis sinänsä väärinkin. Muutokseen ei
myöskään lähdetä, ellei siihen ole tarvetta. Sikäli valiokunnan huoli
on aiheetonkin. Myöskin perheen uskonnollisen yhtenäisyyden
vaatiminen on väärin, sillä jos sellainen olisi vain lain pakottamaa,
olisi kyseessä pelkkä ulkoinen seikka, joka vieläpä estäisi
alaikäistä yhdentämästä ulkoista uskonnollista asemaansa sisäiseen
vakaumukseensa, mikä olisi hyvin paljon tärkeämpää ja voisi olla sitä
myös koko perheen kannalta. On turha kantaa huolta valheellisen
yhtenäisyyden säilymisestä. Sellaista eivät välttämättä halua edes
huoltajat. Olisi sitäpaitsi hyödyllistä, jos rehellisesti ilmentymään
päässeet eri katsomukset kohtaisivat jo perheen sisällä eikä vasta
myöhemmin; se olisi kaikille osapuolille kasvattavaa.
7. Jo vanha UVL salli perheen mahdollisen alkuperäisen
uskonnollisen yhtenäisyyden hajoamisen. Esimerkiksi perheen esikoinen
saattoi erota kirkosta tai liittyä kirkkoon ja aivan siitä
huolimatta, mikä vaikutus sillä saattoi olla nuorempiin sisaruksiin;
ei välttämättä mitään. Oli myös perheitä, jotka jo alunperin olivat
uskonnollisesti epäyhtenäisiä. Asia ei siis ole uusi.
8. Vanha UVL ei taannut lapsen uskonnollisen aseman
pysyvyyttä eikä katsomusopetuksen jatkuvuutta. Huoltajan muuttaessa
uskonnollista asemaansa lapsen uskonnollinen asema saatettiin muuttaa
tai se saattoi muuttua vastaavasti, tai sitten eri uskonnollisissa
asemissa olleet huoltajat saattoivat sopia, että lapsi seuraakin
uskonnollisen asemansa suhteen toista heistä kuin oli seurannut
siihen asti. Katsomusopetus saatettiin vaihtaa tai saattoi vaihtua
samalla. Uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olevaa lasta
saatettiin siirtää evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen ja
elämänkatsomustiedon opetuksen välillä. Itse asiassa kenenkään
enemmistönä olevaan evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuulumattoman
lapsen katsomusaine ei ollut täysin sidoksissa hänen uskonnolliseen
asemaansa. Tämäkään asia ei siis ole uusi.
9. Eduskunnan lausuma (HE 35/2003 vp) viittaa vain
tilanteisiin, joissa huoltajan uskonnollinen asema muuttuu.
Mutta, kuten kohdassa 8 totesin, jo vanhan UVL:n aikana vanhemmat,
joiden uskonnollinen asema oli eri, saattoivat päättää lapsen
uskonnollisen aseman vaihtamisesta sopimalla kirjallisesti, että
lapsi seuraakin toista vanhempaansa kuin oli seurannut siihen asti.
Ei voikaan ajatella, että UVL huononnettaisiin jopa muotoon, jossa
huoltajat eivät voisi yhdessä päättää, että lapsen uskonnollinen
asema muutetaan samaksi kuin on toisella huoltajista jo
entuudestaan.
Tuo vanhan UVL:n seuraamisperiaate ontui muuten tietysti siksi, että
kirkkoon kuuluvat tai siihen liittyvät vanhemmat saattoivat jättää
lapsensa kirkon jäseneksi kastattamatta tulematta tästä huolimatta
kirkosta erotetuiksi, sekä myös siksi, että kirkkoon liittämistään
vastustava lapsihan saattoi kieltäytyä kasteesta aivan
konkreettisestikin. (Kuvanneeko lausuman yksipuolista henkeä myös se,
että lausuma ohittaa tämän tavanomaisimman tilanteista, joissa lapsi
voi päätöksellään pysyä uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella?)
10. Konservatiivista kritiikkiä on kohdistettu UVL:ään
siltä pohjalta, että UVL sallii lapsen liittämisen sellaiseen
uskonnolliseen yhdyskuntaan, johon yksikään huoltajista ja
vanhemmista ei kuulu ja johon lapsellakaan ei olisi yhteyksiä.
Mutta merkittävin ja monissa tapauksissa myös lähes ainoa seuraamus
lapselle uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyydestä on koulun pakollinen
uskonnonopetus. Siksi lapsen uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi
liittämisen ja uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattoman lapsen
uskonnonopetukseen panemisen välillä ei ole niin suurta eroa, etteikö
saman kritiikin olisi silloin koskettava tätä jälkimmäistäkin
ilmiötä. Silloin johdonmukaisesti kritiikin mukaan ajatellen
uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumatonta lasta ei siis saisi lainkaan
panna uskonnonopetukseen. Kuitenkin vanhan UVL:n aikana
uskonnonopetuksesta piti jopa erikseen vaatia vapautus, ja uudenkin
UVL:n aikana peruskoulussa tähän uskonnonopetukseen lapsen voi
huoltaja ilmoittaa (ehkä jopa vastoin toisen huoltajan kantaa). Itse
asiassahan suuri enemmistö kirkkoon kuulumattomista lapsista on aina
ollutkin ja on edelleen uskonnonopetuksessa. Monesti silloinkin, kun
vanhemmat ovat uskonnottomia vakaumukseltaan. Se, että tämä ei ole
nostattanut laajempaa huolestumista, kertoo juuri, että UVL:n
huoltajille antamassa suvereenissa päätösvallassa ei ole
pohjimmiltaan mitään uutta ja outoa.
On myös huomattava, että kirkkoonkaan kuuluvan perheen lapsella ei
ole luontaista yhteyttä uskonnonopetukseen; hänhän syntyy ateistina,
ja uskonnonopetus voi olla hänelle henkistä väkivaltaa, jossa
vanhemmista ei ole apua.
11. Uskonnolliset yhdyskunnat eivät ilmeisestikään
opillisin perustein tai oppiensa opettamista koskevista syistä salli
omissa jäsenyytensä edellytyksissään jäsenekseen liitettävän jotain
tiettyä ikää nuorempaa lasta tai ainakaan ilman, että vanhempi tai
huoltaja on jäsen. Evankelis-luterilaisen kirkon tapauksessa tämä
ilmeni kirkkolain jäsenyyspykälän muutoksesta. Uskonnollinen
yhdyskunta saattaa jäsenekseen liitettävältä lapselta vaatia myös
kypsyyden ymmärtää jäsenyyden merkitys tai jopa hyväksyy vain lapsen
omasta aloitteesta tapahtuvan jäseneksi liittymisen.
Ei ole yhteiskunnan asia ottaa näitä uskonnollisten yhdyskuntien omia
jäsenyyden eri edellytyksiä huomioon supistamalla UVL:n huoltajille
antamaa suvereenia valtaa päättää lapsen liittämisestä
uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi. Tätä ei toisaalta tarvitsekaan
tehdä, sillä vastuulliseen huoltajuuteen ymmärretään sisältyvän ilman
UVL:ään tehtäviä rajoituksiakin, ettei pientä lasta liitetä
uskonnolliseen yhdyskuntaan, johon yksikään hänen vanhemmistaan ja
huoltajistaan ei kuulu ja johon hänellä ei ole muitakaan yhteyksiä.
Näin nämä kaksi lähestymistapaa samaan kysymykseen lähestyvät
toisiaan.
12. Konservatiivista kritiikkiä on kohdistettu UVL:ään
siltä pohjalta, että UVL sallii lapsen siirtämisen pois huoltajien
uskonnollisesta yhdyskunnasta, uskonnollisten yhdyskuntien
ulkopuolelle. Huoltajat ovat kuitenkin aina voineet siirtää
uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattoman lapsen pois
uskonnonopetuksesta, joten huoltajien suvereeni päätösvalta ei ole
sikäli uutta tässäkään. Mutta toisaalta ei myöskään ole mielekästä
pakottaa ketään olemaan uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Oikeus erota
uskonnollisesta yhdyskunnasta on uskonnonvapauden keskeisin osa.
Siksi huoltajien on saatava pitää oikeutensa päättää ilmoittaa lapsi
eronneeksi uskonnollisesta yhdyskunnasta siitä riippumatta, mikä
huoltajien oma uskonnollinen asema on. Uskonnollisten yhdyskuntien
ulkopuolella olemisesta ei ole mitään erityistä haittaa lapselle
siinä mielessä kuin hänelle voi olla haittaa uskonnollisen
yhdyskunnan jäsenyydestä. Huoltajilla on lisäksi oikeus säilyttää
lapsi tämän aiemmassa uskonnonopetuksessa. Toisaalta huoltajilla on
oikeus siirtää lapsi elämänkatsomustiedon opetukseen. Tämä
jälkimmäinen oikeus heillä tuleekin olla, sillä yhteiskunta ei voi
vaatia, että uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvat huoltajat antavat
lapselle tämän yhdyskunnan mukaisen uskonnollisen kasvatuksen; eihän
huoltajilla itsellään edes tarvitse olla yhdyskuntansa opin mukaista
vakaumusta. Jos taas elämänkatsomustiedon opetus selitetään
yleisesti olevan lapselle vahingollista, poistettakoon
katsomusaineopetus koulusta kokonaan.
Uskonnollinen yhdyskunta, joka ei hyväksy sitä, että huoltajat,
jotka kuuluvat siihen, ilmoittavat tähän yhdyskuntaan kuuluvan
lapsensa eronneeksi siitä, käyttäköön oikeuttaan erottaa tällaiset
huoltajat jäsenyydestään.
13. Perustuslain ja eduskunnan tuoreiden kannanottojen
nojalla peruskoulussa uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvan oppilaan
huoltaja voi ilmoittaa, että oppilas ei omantunnonsyistä osallistu
tämän yhdyskunnan uskonnollisiin tilaisuuksiin. (Opetushallituksen
tästä 6.6.2003 antamien ohjeiden rajoitukset ovat mielestäni
pätemättömät (Vapaa Ajattelija
6/2003).) Tuolloin olisi toki hyvin monessa tapauksessa
johdonmukaista, jos huoltajat samalla ilmoittaisivat oppilaan
eronneeksi tästä yhdyskunnasta ja siirtäisivät hänet
elämänkatsomustiedon opetukseen. Siksi UVL:n on edelleenkin annettava
huoltajille mahdollisuus toimia juuri niin.
14. Konservatiiviset UVL:n kriitikot puhuvat lapsen
uskonnonvapaudesta lapsen oikeutena uskonnollisen tai
elämänkatsomuksellisen kasvatuksen pysyvyyteen ohi huoltajien
päätösvallan tilanteissa, joissa lapsella ei kuitenkaan ole vielä
omaa päätösvaltaa. Mutta he eivät silti ole huolestuneita lapsen
uskonnonvapauden loukkauksista silloin, kun elämänkatsomustiedon
opetuksessa oleva lapsi ei saa olla koulussa johdonmukaisessa
ympäristössä, vaan saattaa huoltajien päinvastaisesta tahdosta ja
jopa tarmokkaista ponnisteluista huolimatta joutua heti ensiluokalla
uskonnollisen vaikutuksen piiriin. Musiikintunnilla opetetaan
sanoiltaan suggestiivisia virsiä, vaikka mikään pedagogiikka ei voi
sitä lapsen kannalta puolustaa ja vaikka ainoa huoltajan vallassa
oleva keino korjata asia on lapsen kannalta epämukava, lapsen
poisottaminen sellaisilta tunneilta. Kriitikoille virret ovat
kuitenkin vain yhteistä kulttuuria, eivätkä he myöskään tunnusta
koulun yhteisiksi tarkoitettujen juhlien sisältämien uskonnollisten
osien ongelmallisuutta. Edelleen mikään tilanne ei ole taannut eikä
nykyisinkään takaa oppilaalle oikeutta pysyä elämänkatsomustiedon
opetuksessa.
15. Huoltajien suvereenissa vallassa UVL:ssä ei syvimmin
ajateltuna ole kyse lapselle asetettujen ikärajojen poistumisesta
siten, kuin konservatiiviset UVL:n kriitikot sen esittävät, vaan
siitä, saako lapsen uskonnollisesta asemasta ja siihen liittyen
koulun kasvatusaineesta päättäminen olla aina perheen sisäinen asia
kuten lapsen henkilökohtaisista ja huoltoon kuuluvista asioista
päättäminen on yleensäkin. Näin tulee olla. Uskonnolliset
yhdyskunnat pitävät oppejansa oikeina ja tärkeinä, ja sen ne ottavat
huomioon omissa jäsenyytensä edellytyksissä. Mutta oman
asennoitumisensa näihin oppeihin ratkaisevat yksilöt itse. Siksi
juuri päätösvaltaa lapsen uskonnollisesta asemasta, mainittujen
edellytysten puitteissa, ei ole perusteltua viedä perheen
yläpuolelle, vaikka uskontojen näkökulmasta niin kenties tulisi
ollakin. Päinvastoin, päätösvallan erityisesti uskonnollisesta
yhdyskunnasta eroamiseen on oltava mahdollisimman lähellä yksilöä
itseään.
16. Seurauksena UVL:stä toki on, että lapsi voi nyt minkä
ikäisenä tahansa, jo alle 12-vuotiaanakin, tehdä epävirallisesti
aloitteen huoltajilleen uskonnollisen asemansa muuttamiseksi, eikä
UVL aseta huoltajille aiemmanlaisia heidän omaa uskonnollista
asemaansa koskevia ehtoja aloitteen toteuttamiseksi. Erityisesti
lapsi saattaisi nykyään haluta erota uskonnollisesta yhdyskunnasta
ja siirtyä uskonnonopetuksesta elämänkatsomustiedon opetukseen.
Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumaton lapsi on aina ennenkin voinut
huoltajien toimesta päästä pois uskonnonopetuksesta. Kirkkoon
kuulumaton lapsi saattaisi haluta liittyä kirkkoon. Yleisimmin se
kaiketi tapahtuisi rippikoulun yhteydessä, mutta esimerkiksi
uskonnonopetuksessa oleva ja seurakunnan toimintaan osallistuva lapsi
saattaisi syvästä vakaumuksesta haluta liittyä kirkkoon jo ennen kuin
on saavuttanut kirkon asettaman rippikouluiän. Tämän vuoden alusta
lähtien kirkkolaki sallisi liittymisen 12-14-vuotiaillekin.
17. Silti on hyvin aiheellista, että UVL antaa lapselle
omaa aloitteenteko- ja päätösvaltaa ja että lapsella on oikeus saada
tieto tästä vallastaan. Kaksitoista vuotta täyttäneen lapsen
uskonnollisen aseman voivat UVL:n mukaan huoltajat muuttaa vain
lapsen omalla kirjallisella suostumuksella. Hänellä on siis oikeus
estää sellainen uskonnollisen asemansa muutos, jonka kokee etujensa
vastaiseksi. Tietysti huoltajat voivat tiedustella myös alle
12-vuotiaan lapsen kantaa aikomukseensa muuttaa tämän uskonnollinen
asema. Hallituksen esityksessä UVL:stä 12 vuotta täyttäneen lapsen
suostumuksen vaatimista perusteltiin halulla turvata lapsen
uskonnollisen tai muun katsomuksellisen kasvatuksen jatkuvuutta.
Konservatiiviset UVL:n kriitikot haluavat korostaa tätä jatkuvuutta
siihen mittaan asti, että huoltajien valta ei heidän mielestään saisi
olla suvereeni. Toisaalta koulussa katsomusaine on täysin sidoksissa
lapsen uskonnolliseen asemaan vain lapsen kuuluessa enemmistönä
olevaan evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Siksi itse esitin
kirjelmässäni eduskunnan sivistys- ja perustuslakivaliokunnille UVL:n
käsittelyn yhteydessä seuraavan: Perusopetuslakia olisi
täydennettävä niin, että 12 vuotta täyttäneen oppilaan katsomusaineen
saa vaihtaa vain hänen suostumuksellaan. Puute on kuitenkin
edelleenkin korjaamatta. Siksikään kriitikoiden jatkuvuusperusteille
ei voi paljon arvoa antaa.
18. UVL:n mukaan 15 vuotta täyttänyt lapsi voi muuttaa
uskonnollisen asemansa huoltajiensa suostumuksella. Mielestäni tämä
oikeus tulisi olla 12 vuotta täyttäneellä lapsella. Konservatiiviset
UVL:n kriitikot vastustavat sitä. Heidän mukaansa näin on tosiasiassa
tällä hetkellä huoltajien suvereenin vallan tähden, ja siksi juuri he
haluavat sen poistaa. Mutta kyllä lain muotoilut toisaalta 12 vuotta
ja toisaalta 15 vuotta täyttäneiden lasten oikeuksien osalta eroavat
toisistaan tavalla, jolla on merkitystä. Ensiksikin korkeamman
ikärajan antama virallinen aloitteenteko-oikeus tuo lapselle myös
oikeuden saada koulussa tieto tästä oikeudesta tätä ikää
lähestyttäessä, kun taas alemman ikärajan antama vastaanpano-oikeus
esitellään koulussa ehkä vasta samalla kerralla, jolloin oppilasta
siis ajateltaisiin vain tulevana lapsen huoltajana. Toiseksi lain eri
kohdilla on myös selvä psykologinen merkityseronsa siinä, miten
huoltajat saattavat kokea lakitekstin kuvaavan lapsen valtaa ja miten
he sen seurauksena tosiasiassa lakia soveltavat. Sikäli huoltajien
suvereenius ei kuitenkaan tee tyhjäksi ikärajojen eroa.
19. Itse asiassa mielestäni 12 vuotta täyttäneen lapsen
tulisi saada itse päättää uskonnollisesta asemastaan (ja huoltajien
siis sitä nuoremman lapsen), ja tällöin hänellä tulisi myös olla
oikeus saada päättää jo peruskoulussa katsomusaineestaan
uskonnollisen asemansa puitteissa samoin perustein kuin nyt lukiossa.
Tämä olisi joka tapauksessa pisimmälle menevä lapsen uskonnonvapauden
laajennus tilanteessa, jossa uskonnonopetus on pakollista kirkkoon
kuuluvalle lapselle. Mutta tyydyn nyt vain vaatimaan, että 14 vuotta
täyttäneellä tulisi olisi nämä oikeudet. Ikäraja ottaisi huomioon
sekä nykylukion kurssimuotoisuuden että kirkon rippikouluiän. Silloin
12 vuotta täyttäneellä tulisi olla edellisessä kohdassa vaatimani
oikeus. Tilanne, jossa UVL:ssä olisi jäljellä vain nämä
mainitsemani 12 ja 14 vuoden ikärajat, olisi nykyisten kolmen, 12, 15
ja 18 vuoden ikärajan tilannetta luonnollisempi, eikä huoltajien
suvereenia valtaa siinä tilanteessa myöskään tarvitsisi enää
kenenkään kyseenalaistaa.
20. UVL:n ikärajojen laskemiseen on paineita. Aivan
uudenlainen paine koituu lukion kurssimuotoisuudesta. Lukioon menevä,
kirkkoon kuuluva nuori, joka tahtoo sekä erota kirkosta että jättää
uskonnonopetuksen, mutta joka ei edelliseen saa huoltajiensa
suostumusta, voi joka tapauksessa torjua uskonnon kurssit, kunhan 18
vuotta täytettyään ja kirkosta erottuaan suorittaa
elämänkatsomustiedon kurssit. Katsomukselliset ja yhteiskunnalliset
omantunnonsyyt saattavat vaatia häntä toimimaan juuri siten. Sen
seurauksena kuitenkin hänen lukioaikansa uhkaisi venyä yli kolmen
vuoden ja ohi ylioppilaskirjoitusten. Mutta missä olisi silloin
perustuslain hänelle takaama yhdenvertaisuus lain edessä? Miten
vastuuttomasti olisivatkaan hänen huoltajansa menetelleet? Eikö
nuorella olisi aihetta nostaa vahingonkorvausoikeudenkäynti heitä
vastaan? Eikö jo katkos katsomusaineopiskelussa merkitsisi
vastuutonta lapsen huoltoa? Onko silloin hiukankaan vastuutaan
tuntevilla huoltajilla enää mahdollisuutta evätä päättäväiseltä
nuorelta kirkosta eroamista toisin kuin heillä oli luokallisen
lukion aikana? Tuolloinhan uskonnonopetuksen välttäminen olisi
vaatinut nuorelta todella suuren uhrauksen, johon varmaankaan
yksikään ei ryhtynyt. En minäkään, mutta olen täysin vakuuttunut,
että jos lukio olisi aikanani ollut nykymallinen, olisin toiminut
kuvaamallani lailla.
Kerroin tämän näkökohtani UVL:n valmistelun yhteydessä sekä
kirjelmin hallitukselle ja eduskunnalle että laajasti sanomalehdissä.
Professori Juha Seppo myönsi minulle viime toukokuussa, että
uskonnonvapauskomitea, jonka varapuheenjohtaja hän oli, ei lainkaan
kiinnittänyt huomiotaan lukion nykyiseen luonteeseen. Hän ei sitten
myöskään viime lokakuussa ilmestyneessä kirjassaan "Uskonnonvapaus
2000-luvun Suomessa" tarttunut aiheeseen.
Täten UVL on kelvottomasti jättänyt huoltajat kohtaamaan yksin
tilanteen, jossa on säilytetty 18 vuoden korkea ikäraja perusteluna
se aivan toista aikaa kuvaava ajatus, että huoltajat voisivat
pakottaa nuoren uskonnonopetukseen pitämällä hänet kirkon jäsenenä.
Asiahan keskustelua on kääntynyt päinvastaiseksi: nuori voi
kieltäytyä uskonnonopetuksesta, eivätkä huoltajat silloin pysty
olemaan antamatta suostumustaan hänen kirkosta eroamiseensa, mikä
voisi olla heistä hyvinkin loukkaavaa. Vastuunsa väistäviä huoltajia
taas on tietysti varoitettava tutkimattomasta jatkosta, kuten olen
tehnytkin.
21. Lukiossa opiskelija käyttää itse puhevaltaa
opiskeluasioissaan.
Ilmoituksen, ettei omantunnonsyistä osallistu uskonnollisiin
tilaisuuksiin, hän tekee itse. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumaton
opiskelija voi omalla ilmoituksellaan osallistua enemmistön
uskonnonopetukseen elämänkatsomustiedon opetuksen sijasta. Nämäkin
seikat puoltavat sitä, että uskonnollisesta asemastaan olisi saatava
päättää itsenäisesti viimeistään 15 vuotta täytettyään.
22. Eduskunnan lausuman mukaisia uskonnonvapauden vastaisia
pyrkimyksiä kuvaa seuraava lainaus Juha Sepon kirjoituksesta Kirkko,
valtio ja uskonnonvapaus arkkipiispa Jukka Paarman juhlakirjassa
Arkki ja arki (Kirjapaja 2002): "On tietysti selvää, ettei
uskonnonvapauslaista pidä tieten tahtoen tehdä sellaista, että sen
säännökset houkuttelisivat eroamaan kirkoista ja uskonnollisista
yhdyskunnista." Tämähän voi viitata vain alaikäisiin: UVL:n pitää
estää nuoren kirkosta eroaminen niin pitkään, että
uskonnonopetuksesta vapautuminen ei enää voisi toimia välittömänä
motiivina siihen. Kuitenkin siis kyseessä olisivat erityisen
vakaumukselliset nuoret, jotka eroavat kirkosta joka tapauksessa.
23. Ei ole erityistä syytä olettaa, että nykyinen UVL
vanhaan verrattuna kasvattaisi niiden alaikäisten vuosittaista
lukumäärää, jotka muuttavat uskonnollisen asemansa omasta
aloitteestaan. Tarvitaanhan nimittäin tämän muutoksen toteuttamiseen
yhä yhteisymmärrys huoltajien kanssa, mikä siis säilyy esteenä.
Kirkosta eroavien määrä olisi siis vuosittain edelleenkin sama pieni
300-400 kuin on ollut tähänkin asti. Kirkosta erottaisiin edelleenkin
lukuisammin vasta, kun sen voi tehdä itsenäisesti, eli 18-vuotiaana,
sillä huoltajien suostumuksen saaminen eroamiseen on suhteellisen
vaikeaa. Kaikenikäisistä kirkosta eroavista tuonikäisiäkin olisi
silti yhä vain pieni määrä. Uutta olisivat alle 15-vuotiaana kirkosta
eroavat, mutta heidän määränsä olisi arvatenkin erittäin pieni.
Kasvun alaikäisten eroamislukuihin toisi vain se, siirtymänä, että
itsenäisen kirkosta eroamisen ikärajaa alennettaisiin. Sekään ei
välttämättä muuttaisi sitä kokonaiskuvaa, että kirkosta erotaan
pääsääntöisesti vasta myöhemmin kuin 18 vuoden iässä.
Kirkkoon liittyneiden määrä on ollut moninkertainen kirkosta
eronneiden määrään verrattuna, ja liittyminen keskittynee kirkon
rippikouluikään edelleenkin. Sillä, että syksyllä 15 vuotta täyttävä
voi nyt liittyä kirkkoon edellisen kesän rippikoulun yhteydessä, on
merkitystä. Huoltajien suostumuksen saaminen kirkkoon liittymiselle
on tilastojen mukaan ollut pääsääntöisesti helppoa sikäli, että 18
vuoden ikärajan saavuttaminen ei ole merkinnyt liittymiselle ainakaan
aivan samanlaista murrosta kuin kirkosta eroamiselle. Mutta koko
suostumuskäytäntö on loukkaava.
24. Huoltajien suvereniteetin merkitys onkin sen
periaatteellisessa tärkeydessä. Kyllähän se tietysti myös auttaa
moniakin pääsemään identiteettinsä mukaiseen uskonnolliseen asemaan
ja katsomusopetukseenkin nuorempana kuin aiemmin oli lain puolesta
mahdollista, ja tämä koskee erityisesti uskonnotonta identiteettiä.
Mutta arvatenkin vasta lapsen oman päätösvallan lisääminen johtaisi
vanhaan UVL:ään verrattuna tilastollisesti katsoen
merkityksellisempään ja myös nuorten eri katsomusryhmien ja eri
perheistä olevien kesken oikeudenmukaisempaan tulokseen.
25. Suomen uskonnonopettajien liitto on ilmaissut
huolestumisensa UVL:n vaikutuksesta erityisesti 12-14-vuotiaiden
oppilaiden uskonnonopettajien työllisyyteen. Kohdan 23 perusteella
huoli on tarpeeton. On hyvin väärinkin, että työllisyyskysymys edes
yhdistetään keskeiseen uskonnon- ja omantunnonvapauteen, johon
perustuviin ihmisten ratkaisuihin koulun on vain sopeuduttava.
Käsittääkseni sopeutuminen olisi helppoakin; nämä ilmiöt ovat
vähäiset ja niiden muutokset hitaat.
26. UVL:ää tukee myös Ruotsin malli, jossa huoltajat
päättävät lapsen uskonnollisesta asemasta (vanhemmuuslaki), mutta 12
vuotta täyttäneen lapsen osalta vain tämän suostumuksella
(uskonnollisia yhdyskuntia koskeva vuonna 2000 voimaan tullut
laki).
27. Lausumaan päädyttiin haluamatta odottaa kokemuksia
UVL:n uusista piirteistä. Olisi kuitenkin aiheellista seurata UVL:n
toimintaa, jotta nähtäisiin, onko sittenkään syytä peruuttaa UVL:n
järkeviä vapausoikeuksia.
Itse laadin UVL:n puolivuotispäivänä maistraateille kyselyn
tapauksista, joissa huoltajat ovat niille ilmoittaneet a) alle
12-vuotiaan lapsen tai b) 12 vuotta täyttäneen lapsen eronneeksi
uskonnollisesta yhdyskunnasta heidän itsensä pysyessä tämän
yhdyskunnan jäseninä. Saamani 15 vastausta perustuivat muisteluihin.
Tapauksia a) ei ollut esiintynyt. Tapauksia b) oli esiintynyt
yhteensä vain yksi Tampereen (!) maistraattia lukuunottamatta, jossa
niitä oli ollut arviolta 50. Vanhemmat eivät kaiketi vielä tunne lain
uusia mahdollisuuksia. Kokemukset laista ovat siis niukat, mutta
selvästikään mitään dramaattista ei ole tapahtumassa. Lausuma
perustuu eduskunnan turhaan hätäilyyn ja konservatiivisten UVL:n
kriitikoiden turhaan myötäilyyn.
Eduskunnan lausuma on jätettävä sikseen. Huoltajien suvereeni
valta on säilytettävä. Uskonnonvapauslakia on korjattava niin, että
uskonnollisen asemansa voi muuttaa 14 vuotta täyttänyt lapsi itse ja
12 vuotta täyttänyt lapsi huoltajiensa suostumuksella.
Katsomusvapautta aiotaan huonontaa
|