|
Uuden uskonnonvapauslain (UVL) mukaan lapsen uskonnollisesta
asemasta päättävät huoltajat. Ainoa rajoitus on, että 12 vuotta
täyttäneen lapsen uskonnollisen aseman muuttamiseen tarvitaan hänen
suostumuksensa. Huoltajien suvereeni valta on periaatteellisesti
tärkeä seikka, ja vapaa-ajattelijoille se on puolustamisen arvoinen
erityisesti siksi, että kirkkoon kuuluvat huoltajat voivat nyt
päätöksellään irrottaa lapsen kirkon jäsenyydestä ja tällöin panna
tai siirtää hänet elämänkatsomustiedon opetukseen. Mutta eduskunta
hyväksyi joulukuussa lausuman hallitukselle ryhtyä toimenpiteisiin
UVL:n muuttamiseksi niin, että tämä estyisi. Tässä kirjoituksessani
selvitän ensin tilanteen kehittymisen. Sitten esitän laajan
kannanottoni sen
puolesta, että UVL:ssä huoltajien suvereeni päätösvalta
säilytettäisiin ja lapsen päätösvaltaa kasvatettaisiin.
Tilanne
Uusi uskonnonvapauslaki (453/2003) tuli voimaan 1.8.2003.
Uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyydestä säädetään sen pykälässä 3:
Jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan
liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy
hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä. Lapsen uskonnollisesta
asemasta päättävät hänen huoltajansa yhdessä. Lapsen
uskonnollinen asema ei siis enää ole sidoksissa vanhempien tai
huoltajien uskonnolliseen asemaan. Lakia koskeneessa hallituksen
esityksessä (HE 170/2002 vp) tämä alaikäisen lapsen uskonnollisen
aseman määräytyminen perustellaan (lakiehdotuksen yksityiskohtaisten
perustelujen yhteydessä) seuraavasti: Säännöksen lähtökohtana on,
että lapsen uskonnollisesta asemasta päättäminen olisi lapsen huollon
piiriin kuuluva asia samalla tavoin kuin lapsen hoidosta,
kasvatuksesta, asuinpaikasta ja muista henkilökohtaisista asioista
päättäminen yleensäkin. Siltä osin kuin tässä laissa ei toisin
säädetä, noudatettaisiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta
annettua lakia (361/1983). Hyväksyessään lain
perustuslakivaliokunnan mietinnön (PeVM 10/2002 vp) mukaisena
eduskunta ei muuttanut tätä säännöstä eikä sen tätä perustelua.
Uskonnonvapauslaki rajoittaa huoltajien päätösvaltaa ainoastaan
antamalla lapselle omaa aloitteenteko- ja päätösvaltaa:
Viisitoista vuotta täyttänyt lapsi voi kuitenkin huoltajien
kirjallisella suostumuksella itse liittyä uskonnolliseen yhdyskuntaan
tai erota siitä. Kaksitoista vuotta täyttänyt voidaan liittää
uskonnolliseen yhdyskuntaan tai ilmoittaa eronneeksi siitä vain
omalla kirjallisella suostumuksellaan.
Kumotun vuoden 1922 uskonnonvapauslain mukaan alle 18-vuotias
lapsi kuului samaan uskontokuntaan kuin hänen vanhempansa. Jos
vanhemmat eivät kuuluneet mihinkään uskontokuntaan, ei lapsikaan
kuulunut. Milloin vanhemmat kuuluivat eri uskontokuntiin tai
jompikumpi heistä ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan, seurasi lapsi
siinä kohden äitiä, jolleivät vanhemmat ennen avioliittoon
menemistään tai sen jälkeen olleet kirjallisesti sopineet, että lapsi
seurasi isää (äidin ja isän paikat olivat päinvastaiset vuoteen 1969
saakka). Viisitoista vuotta täyttänyt ei kuitenkaan seurannut, ellei
hän itse ollut antanut suostumustaan, isää tai äitiä, kun nämä
erosivat uskontokunnasta tai siihen liittyivät. Viisitoista vuotta
täyttänyt oli oikeutettu yksin eroamaan uskontokunnasta tai siihen
liittymään, jos vanhemmat siihen suostuivat. Kahdeksantoista vuotta
täyttänyt oli oikeutettu eroamaan uskontokunnasta taikka liittymään
semmoiseen uskontokuntaan, jonka järjestys sen salli. Yleisen
täysi-ikäisyyden ikärajaksi 18 vuotta tuli vasta vuonna 1969.
Evankelis-luterilaista kirkkoa koskevan kirkkolain (1054/1993)
jäsenyyspykälän 1.1.2004 voimaan tulleen muutoksen (1279/2003)
mukaan alle 12-vuotias lapsi voidaan liittää kirkon jäseneksi, jos
hänen vanhempansa tai huoltajansa on kirkon jäsen. Säädöksen
tarkoitus on varmistaa kirkon jäseneksi liitetyn lapsen mahdollisuus
saada kristillistä kasvatusta (HE 35/2003 vp). Säädöksen
hyväksymisellä oli kirkkohallituksen mukaan jo kiirekin sille ja
seurakunnille osoitettujen tiedustelujen tähden. Tämä on kirkkolaissa
(kasteen vaatimuksen ohella) kirkon ainoa oma edellytys kirkon
jäsenyydelle. Täten 14-vuotias rippikoululainen voi UVL:n ja
kirkkolain perusteella liittyä kirkon jäseneksi, jos hänellä on tästä
huoltajiensa kanssa yhteisymmärrys; vanhan UVL:n aikana tämä ei aina
ollut mahdollista. Kirkkolain muutosta ehdotti kirkon ylin päättävä
elin kirkolliskokous kevätistunnossaan 9.5.2003. Muutokseen asti
kirkkolaki ei sisältänyt tällaisia kirkon omia jäsenyyden
edellytyksiä, vaan ainoastaan viittauksen vanhaan UVL:ään.
Kirkkohallituksen esitys 1.4.2003 kirkolliskokoukselle oli vielä
aivan hämmästyttävän konservatiivinen edellyttäessään alle
15-vuotiaan lapsen kirkon jäsenyydelle hänen huoltajistaan ainakin
toisen kirkon jäsenyyden. Itse kritisoin esitystä julkisuudessa,
ilmeisestikin ainoana.
Ortodoksista kirkkokuntaa koskevan lainsäädännön uudistamista
valmistelemaan on opetusministeriö asettanut toimikunnan kaudeksi
16.10.2002-30.9.2004; toimikunnan ehdotus sisältänee sitten
säännöksen ortodoksisen kirkkokunnan omista jäsenyytensä
edellytyksistä.
Hyväksyessään 16.12.2003 äsken mainitun kirkkolain
jäsenyyspykälän muutoksen hallintovaliokunnan mietinnön (HaVM
14/2003 vp) mukaisena eduskunta hyväksyi äänestyksen jälkeen (161
puolesta, 16 vastaan - melkein kaikki vihreät ja enemmistö
ruotsalaisista, 3 tyhjää; poissa 19) myös seuraavan, mietintöön
sisältyneen lausuman: Eduskunta edellyttää hallituksen
ryhtyvän toimenpiteisiin uskonnonvapauslain pykälän 3
täsmentämiseksi tavoitteena turvata nykyistä selkeämmin alle
12-vuotiaan lapsen uskonnollisen aseman pysyvyys ja 12-14-vuotiaan
oikeus antaa suostumuksensa uskonnollisen asemansa muuttamiselle vain
silloin, kun huoltaja vaihtaa uskonnollista yhdyskuntaa tai jättäytyy
uskonnollisen yhdyskunnan ulkopuolelle.
Eduskunnan lausumilla ei ole oikeudellista sitovuutta, mutta
niillä on poliittinen velvoittavuus. Niiden toteutumista seurataan
vuosittain hallituksen toimenpidekertomusta käsiteltäessä. UVL:ää
koskeva lausuma uhkaakin johtaa UVL:n kiristämiseen vanhan UVL:n
suuntaan.
Lausumaan johti tilanne, että UVL ei tullutkaan sellaiseksi kuin
ilmeisestikin eräät tahot kuvittelivat sen tulleen. Näillä tahoilla,
kirkkopuolen konservatiiveilla ja uskonnonopetuksen edunvalvojilla,
jotka pelkäävät kirkkoon kuuluvien huoltajien päätöksestä tapahtuvaa
alle 15-vuotiaiden lasten kirkosta eroamista, oli kaiketi vielä
uskonnonvapauskomitean loppumietintö 28.2.2001 mielessään. Mietintö
olisi nimittäin antanut huoltajille päätösvallan vain tietyissä
rajoitetuissa tilanteissa aika lailla vanhan UVL:n hengessä.
Hallituksen esitys ja sen mukainen laki poistivat elegantilla tavalla
nämä rajoitukset. Tätä eivät nuo tahot, eräät tuolloiset
kansanedustajat mukaanlukien, tahdo näin jälkikäteen hyväksyä. He
kaiketi ajattelevat tulleensa johdetuksi harhaan tai olleensa
huolimattomia niin mietinnön pohjalta opetusministeriössä ja
hallituksessa tapahtuneen asian valmistelun kuin vielä asian
eduskuntakäsittelynkin yhteydessä.
Itse soitin syksyllä 2002 heti päivänä, jona hallitus antoi
eduskunnalle esityksensä UVL:stä, opetusministeriön virkamiehelle,
jolta oli saatavissa lisätietoja, ja varmistuin, että hänellä oli
esityksestä sama käsitys kuin jonka olin itse siitä saanut, se, että
se todella antoi huoltajille suvereenin päätösvallan. Osasin
kiinnittää huomioni tuohon seikkaan, sillä olin aiemmin kesällä
Aamulehdessä vaatinut juuri sellaista vähimmäisparannusta mietinnön
ehdotukseen nähden. Keskityin sitten toiminnassani ajamaan UVL:ään
nuoren omaa päätösvaltaa.
Muhittuaan viime toukokuusta asti konservatiivien UVL:ään
kohdistama kritiikki tuli julkisuuteen vasta elokuun lopussa
kirkollisessa Kotimaa-lehdessä hallituksen annettua eduskunnalle
esityksensä kirkkolain jäsenyyspykälän muutoksesta.
Kirkolliskokouksessa tämän asian valmisteluun osallistuneet
konservatiivit kritisoivat silloista omaa päätöstään UVL:n
sananmukaista tulkintaa tukevana. Keskustelu ei levinnyt
tiedotusvälineissä muualle.
Syksyllä eduskunnan hallintovaliokunta kutsui asiantuntijoikseen
nimenomaan noita konservatiiveja. Asiantuntijoina myös toimineiden
opetusministeriön ja joidenkin kirkon virkamiesten esittämä UVL:n
tarmokas puolustus ei estänyt valiokuntaa laatimasta
lausumaehdotustaan. Mutta valiokunta ei kutsunutkaan kuultavakseen
ihmisoikeus- ja uskonnonvapausasiantuntijoita. Vihreiden
kansanedustaja Rosa Meriläinen jätti kuitenkin mietintöön
lausumaehdotuksen hylkäämistä ehdottavan vastalauseen. Hän perusteli
nykyisen UVL:n säilyttämistä ja sen mukaisesti toimivaa kirkkolain
muutosta toisaalta sillä, että yleisesti lainsäädännössä katsotaan,
että lapsen tulee voida kehitystasoaan vastaavasti osallistua itseään
koskevaan päätöksentekoon, ja toisaalta lainsäädäntöä kuvaavalla
lapsen edun ensisijaisuuden periaatteella. Hänen mukaansa lapsen edun
pääsääntöisesti määrittää hänen huoltajansa.
Itse toimitin valiokunnalle kirkkolain muutosta ja sen takaista
UVL:ää puolustaneen kirjelmäni, joka merkittiin kirjalliseksi
lausunnoksi. Siihen liittyi oma dramatiikkansa.
Uskonnonvapauskomitean (1998-2001) varapuheenjohtajana toimineen
kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Sepon asiaan laajasti kantaa
ottava teos "Uskonnonvapaus 2000-luvun Suomessa" (Edita 2003)
ilmestyi vain päivää ennen kuin huomasin, että valiokunta kuulisi
seuraavalla viikolla häntäkin, UVL:n konservatiivista pääkriitikkoa.
Ymmärsin, että juuri tuona ajankohtana olisi minun itsenikin
yritettävä vaikuttaa asiaan, ja ehdinkin laatia myös Sepon
kritiikkiin vastanneen kirjelmän.
Valiokunnan työn valmistumisviikolla Kotimaan pääkirjoitus
kritisoi UVL:ää ja sen tulkintaa. Muutoin tiedotusvälineet
sivuuttivat täysin niin eduskunnan päätökset kuin kirkkolain
muutoksen voimaantulonkin. Tätä kirjoitettaessa opetusministeriössä
ei ollut vielä ryhdytty konkreettisiin toimenpiteisiin lausuman
johdosta.
Kannanotto
uskonnonvapauslakiin
|