Vakaumuksen vapaudesta perusoikeutena säädetään Suomen perustuslain (731/1999) 11 §:ssä. Perustuslaissa sanamuodoksi on kirjattu uskonnon- ja omantunnon vapaus.
Perustuslain 11 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Tähän sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen, kuten jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen.
Muista perusoikeuksista uskonnon ja omantunnon vapauteen liittyy läheisesti perustuslain 6 §:ssä säädetty yhdenvertaisuusperiaate, jossa todetaan, että ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi uskonnon, vakaumuksen ja mielipiteen perusteella. Yhdenvertaisuusperiaatteen on katsottu merkitsevän, että julkisen vallan tulee kohdella tasapuolisesti kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia ja maailmankatsomuksellisia suuntauksia.
Myös perustuslain 12 §:ssä säädetty sananvapaus, 13 §:ssä säädetty kokoontumis- ja yhdistymisvapaus sekä 127 §:ssä säädetty oikeus saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen liittyvät vakaumuksen vapauden toteuttamiseen käytännössä.
Suomea sitovat kansainvälisten velvoitteet asettavat vaatimuksia perusoikeuksien turvaamiseksi. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen (vuodelta 1948) 18 artiklan mukaan kaikilla henkilöillä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus. Tämä oikeus sisältää vallan uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä vallan uskonnon tai vakaumuksen ilmaisemiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamisella, hartausmenoilla, palvonnalla ja uskonnonmenojen noudattamisella.
Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen (SopS 18-19/1990) 9 artiklan mukaan jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.
Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 2 artiklan mukaan keneltäkään ei saa kieltää oikeutta koulutukseen. Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.
Uskonnonvapautta turvaavia säännöksiä on lisäksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 7-8/1976) 18, 26 ja 27 artiklassa sekä lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 59-60/1991) 14 artiklassa, jonka mukaan sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Viimeksi mainitun artiklan mukaan sopimusvaltiot myös kunnioittavat vanhempien ja laillisten huoltajien oikeuksia ja velvollisuuksia antaa lapselle ohjausta hänen oikeutensa käyttämisessä tavalla, joka on sopusoinnussa lapsen kehitystason kanssa.
Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 6/1976) 13 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan vanhempien ja tarvittaessa laillisten holhoojien vapautta turvata lastensa uskonnollinen ja moraalinen kasvatus, joka on heidän omien vakaumustensa mukainen.