Nietzsche ja tarve uskoa

Kuinka paljon uskoa ihminen tarvitsee menestyäkseen, kuinka paljon "lujaa", jota hän tahdo järkytettävän, koska hän pitää siitä kiinni - se on hänen voimansa (tai, selvemmin sanoen, hänen heikkoutensa) astemittari. Kristinuskoa tarvitsevat, kuten minusta näyttää, vanhassa Euroopassa vielä useimmat; siitä syystä siihen yhä vielä luotetaankin. Sellainen näet on ihminen: vaikka hänelle olisi todistettu tuhatkertaa, että jokin uskonlause on pätemätön, hän pitäisi sitä yhä uudestaan totena, sikäli kuin hän sitä tarvitsisi, - sen kuuluisan "voiman todistuksen" mukaan, josta Raamattu puhuu. Metafysiikka tarvitsevat vielä muutamat; mutta myös se hillitön varmuuden kaipuu, joka nykyisin purkautuu syvissä riveissä tieteellis-positiivisessa muodossa, halu tahtoa välttämättä jotakin varmaa (kun taas tämän kaipuun kiihkeys aiheuttaa sen, että varmuuden perusteluun suhtaudutaan kevyemmin ja huolettomammin): sekin on vielä tuen ja turvan kaipuuta; sanalla sanoen se heikkouden vaisto, jota uskonnot, metafysiikan, kaikenlaiset vakaumukset eivät tosin luo, mutta säilyttävät. Kaikista näistä positivistisista järjestelmistä uhoaa todella pessimistinen synkistyminen, jonkinlainen väsymys, fatalismi, pettymys, uuden pettymyksen pelko - tai ilmaistu kiukku, huonotuulisuus, närkästys, anarkismi ja mitä kaikkia heikkoudentunteen oireita tai naamioitumia onkaan olemassa. Vielä se kiihkeyskin, jota älykkäimmät aikalaisemme osoittavat häipyessään vaivaisiin loukkoihin ja ahtauksiin, esimerkiksi kiihkoisänmaallisuuteen (niin nimitän sitä, mitä Ranskassa sanotaan chauvinismiksi, Saksassa "saksalaisuudeksi") tai sellaisiin esteettisiin nurkkatunnuksiin kuin Pariisin "Naturalisme" (se vetää esille ja paljastaa luonnosta vain sen osan joka inhottaa ja ihmetyttää samalla kertaa - tätä osaa mainitaan nykyisin mielellään nimellä la vérité vraie) tai pietarilaismalliseen nihilismiin (toisin sanoen epäusko-uskoon, jonka puolesta voidaan kärsiä marttyyrikuolema), osoittaa aina lähinnä uskon tuen, turvan, selkänojan tarvetta... usko on aina halutuin, kipeimmin tarpeen siinä, missä puuttuu tahtoa: sillä tahto on, käskyn affektina (= tunnetila, tunnekuohu) suvereenisuuden ja voiman ratkaiseva tunnusmerkki.

Tämä merkitsee: mitä vähemmän joku osaa käskeä, sitä kipeämmin hän kaipaa toista, joka käskee tai käskee ankarasti, jumalaa, ruhtinasta, säätyä, lääkäriä, rippi-isää, dogmia, puolue-omatuntoa. Tästä voitaisiin kenties päätellä, että molempien maailmanuskontojen, buddhalaisuuden ja kristinuskon syntymisen ja varsinkin niiden äkillisen leviämisen syynä on voinut olla suunnaton tahdon sairastuminen. Ja niin todella on ollutkin laita: nämä molemmat uskonnot löysivät tullessaan tahdon sairastumisen mielettömyyteen saakka kasvattaman, epätoivoisen kaipuun, jonka kohteena oli "sinun pitää", molemmat uskonnot olivat fanatismin opettajia tahdon herpaantumisen aikoina ja tarjosivat siten lukemattomille tukea, uuden tahtomisen mahdollisuuden, uuden tahtomisen nautinnon.

Fanaattisuus näet on ainoa "tahdonvoima", johon heikot ja epävarmatkin voidaan kasvattaa, eräänlaisena koko aistillis-älyllisen järjestelmän hypnotisoitumisena nyt vallitsevan yhden ainoan näkö- ja tuntokohdan ylen runsaan ruokinnan hyväksi - kristitty sanoo sitä uskokseen. Missä ihminen tulee siihen perusvakaumukseen, että hänen täytyy olla käskettävänä, siinä hänestä tulee "uskovainen"; toisaalta voitaisiin ajatella itsemääräämisen ilo ja voima, tahdon vapaus, jonka vallitessa ihmisen henki hylkää kaiken uskon, kaiken varmuuden kaipuun, koska se on harjaantunut pysyttelemään ohuiden nuorain ja mahdollisuuksien varassa ja tanssimaan vielä kuilujenkin partailla. Sellainen henki olisi vapaa henki par exellence.

Mauri Kiuru