62. vuosikerta

Diana van Vugt

Kristinusko erityissuojelussa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa

Euroopan neuvoston yhteydessä toimiva Euroopan ihmisoikeustuomioistuin rikkoo niitä periaatteita, joiden vuoksi se aikaan perustettiin, suojellessaan kristillisten ryhmien etuja omantunnon- ja ilmaisunvapauden kustannuksella. Näin väittää kansainvälisistä ihmisoikeuksista Helsingin yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva Diana van Vugt, joka oheisessa artikkelissaan valaisee EIT:n oikeuskäytäntöjä jumalanpilkkatapauksissa.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa Helsingin Sanomat julkaisee sunnuntaisivuillaan tunnetun kirjailijan lyhyen uskonnonvastaisen artikkelin otsikolla "Usko ja elämän tarkoitus". Tarinan keskiössä on 16-vuotiaan pojan kuvitteelliset päiväkirjamerkinnät, joissa tämä haastaa perinpohjaisesti jumalan olemassaolon. Puhdasoppisen luterilaisen kasvatuksen saanut teinipoika halventaa päiväkirjoissaan rajusti kristillistä uskoa tuomitsemalla muun muassa koko kristillisen kasvatuksensa ja koulutuksensa, "samanlaisena aivopesuna kuin mitä natsihallitus harrasti vakuuttaessaan yleisen mielipiteen juutalaisten tuhoon tähdänneen lopullisen ratkaisun välttämättömyydestä".

Oletetaan, että merkittävä osa lehden lukijoista on kristittyjä, jotka ovat syvästi järkyttyneitä artikkelin sisällöstä. Kuvitellaan vielä, että monet lukijat tekevät rikosilmoituksen artikkelin kirjoittajaa ja Helsingin Sanomia vastaan ja että prosessi johtaa aina korkeimpaan oikeuteen asti kuitenkin ilman että artikkelin kirjoittajaa tai lehteä tuomittaisiin.

Kuvitteellisessa tapauksessamme oikeusasteet toisensa jälkeen yksimielisesti perustelevat päätöksiään perustuslaillisilla omantunnon- ja ilmaisunvapautta koskevilla oikeuksilla. Varsinkin korkein oikeus painottaa päätöksessään, että omantunnon- ja ilmaisunvapaudet muodostavat vapaan demokratian kulmakiven, ja että nämä oikeudet ovat erityisen painavia puolustettaessa kiistanalaisia taideteoksia valtion sensuurilta.

Rikosilmoituksen tehneet kuitenkin katsovat, etteivät he olleet saaneet oikeutta. He päättävät viedä asian Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen EIT:hen sillä perusteella, että Suomen valtio (tässä tapauksessa oikeusistuimet) on rikkonut heidän uskonnonvapautta koskevia oikeuksiaan, mihin kuuluu oikeus oman uskonnon asianmukaiseen kunnioittamiseen. Perustuslain ohella tämä oikeus sisältyy myös Euroopan ihmisoikeussopimukseen.

Valituksen tehneet vetoavat siihen, että uskonnonharjoittaminen on Suomen lain erityissuojelussa, koska Suomen rikoslaki sisältää artiklan, joka yksiselitteisesti kriminalisoi uskonnonvastaisen kiihotuksen tai toisin sanoen jumalanpilkan. Vastineessaan kanteluun Suomen hallitus puolestaan pitää kiinni oikeusistuinten perusteluista painottaen omantunnon- ja ilmaisunvapauden perustavanlaatuista merkitystä.

Molemmat osapuolet siis vetoavat perustuslaillisiin oikeuksiinsa, jotka on vahvistettu myös Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Kenellä tässä on oikeus puolellaan?

Ihmisoikeuksien välillä ei selvää jakoa

Kysymys on oleellinen, mutta vastauksen etsiminen siihen ei ole helppoa. Perusoikeuksiin liittyy ristiriitaisuuksia, jotka voivat johtaa monimutkaisiin juridisiin ongelmiin. Perusoikeuksien välillä ei ole olemassa mitään muodollista hierarkiaa, ja siksi on mahdotonta tehdä selvää jakoa valintojen välillä.

Toisin sanoen vastaus kysymykseen kenellä on oikeus puolellaan riippuu paljolti siitä, millaisia tosiasioita ja kyseisten perusoikeuksien tulkinnallisia painotuksia kuhunkin tapaukseen liittyy. Väitetyissä jumalanpilkka- tai uskonnonvastaisissa kiihotustapauksissa tavallisesti törmäyskurssille päätyvät oikeudet ilmaisun- ja omantunnonvapauteen ja oikeus oman uskonnonharjoittamisen kunnioittamiseen.

Tämä artikkeli keskittyy pariin EIT:n käsittelemään jumalanpilkkatapaukseen, jotka kuvaavat EIT:n kyseenalaista taipumusta käsitellä uskonnonvapautta - erityisesti kun se koskee kristinuskoa - omantunnon- ja ilmaisunvapauksien kustannuksella. Euroopan neuvoston yhteydessä toimiva EIT valvoo, että Euroopan ihmisoikeussopimusta noudatetaan neuvoston jäsenmaissa.

Tapaus Wingrove

Britannian elokuvatarkastamo kielsi vuonna 1996 elokuvaohjaaja Nigel Wingroven 40-minuuttisen lyhytelokuvan Vision of Ecstasy julkisen levityksen sillä perusteella, että elokuva sisälsi kohtauksia, jotka voidaan tulkita jumalanpilkaksi, mikä Britannian lain mukaan on rikos. Wingrove vetosi turhaan elokuvatarkastamon päätöksestä Britannian oikeusistuimissa ja turvautui vihdoin EIT:hen väittäen, että hänen ilmaisunvapauttaan oli rikottu.

Wingroven mukaan hänen jo vuonna 1989 ohjaamansa Visions of Ecstasy perustui 1500-luvulla eläneen espanjalaisen karmeliittanunnan Teresa Avilalaisen kirjoituksiin. Elokuva näyttää vähäpukeisen nunnan - Teresa Avilalaisen - mystisessä ja sensuellissa transsissa. Kiistanalaisiin kohtauksiin sisältyy episodi, jossa nunna raatelee itseään naulalla ja pirskottaa vertaan paljaille rinnoilleen sekä sarja kohtauksia, joissa hän suutelee intohimoisesti ristillä olevan Jeesuksen ruumista samalla hyväillen tätä kiihkeästi ruumillaan.

EIT myönsi, että Britannian elokuvatarkastamon kieltäytyminen myöntämästä elokuvalle levityslupaa on muodoltaan sellainen, että se puuttuu hakijan Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklassa 9 turvattuihin ilmaisunvapauksiin. Samalla se kuitenkin katsoi, ettei tapauksessa ollut rikottu ihmisoikeussopimusta, koska Britannian videotallenteita koskeva laki sallii tällaisen puuttumisen.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklat sisältävät tiettyjä ehtoja, joiden mukaan tällainen puuttuminen perusoikeuksiin voisi olla juridisesti perusteltua. Tässä esitettyjen ehtojen tulisi kuitenkin kaikkien täyttyä samanaikaisesti:

1. Mikä tahansa puuttuminen tulee perustua valituksen tehneen oman maan lainsäädäntöön.
2. Puuttumisen tulee palvella ainakin yhtä sopimuksen artikloissa 8, 9, 10 tai 11 mainittua lainmukaista etuisuutta.
3. Puuttumiseen on pakottava sosiaalinen tarve demokraattisessa yhteiskunnassa.
4. Puuttuminen tulee suhteuttaa sen aiheuttamiin seurausvaikutuksiin.

Wingroven tapauksessa ensimmäinen ehto täyttyi, kun Britannian elokuvatarkastamo vetosi perusteluissaan videotallenteita koskevaan lakiin vuodelta 1984, joka sallii neljännessä artiklassaan tällaisen puuttumisen. Koska elokuvatarkastamo halusi päätöksellään suojella toisten uskonnollisia oikeuksia, myös toisen ehdon voidaan olettaa täyttyneen.

Kolmannesta ja neljännestä ehdosta EIT antaa melko epämääräisiä selityksiä. Tuomioistuimen mukaan kansallisten viranomaisten "ei ollut kohtuutonta" harkita, että video "olisi voinut saavuttaa" ihmiset, jotka kokisivat videon sisällön heidän kristillistä uskoaan loukkaavana. Näin välttelevästä perustelusta on mahdotonta päätellä, että kieltoon olisi ollut pakottavia sosiaalisia tarpeita tai että se oli ollut välttämätöntä. EIT kuitenkin katsoi, että Britannian elokuvatarkastamon päätös kieltää Vision of Ecstasy -elokuvan levitys on juridisesti pätevä. Mitään ihmisoikeussopimuksen rikkomuksia ei havaittu.

Jumalanpilkalta puuttuu selkeä juridinen määritelmä. Silti EIT näyttää helposti tyytyvän väitteisiin, joiden mukaan valittajan olisi pitänyt itse suhteellisen helposti nähdä, että Visions of Ecstasy saattaisi täyttää jumalanpilkan tunnusmerkit.

EIT välttelee ottamasta kantaa itse peruskysymykseen: oliko jumalanpilkkalainsäädäntö ylipäätään tarpeellinen (tai tarpeeton) demokraattisessa yhteiskunnassa. Sen sijaan se puolustautuu sillä, että asiasta ei ole vielä tyydyttäviä yleisiä perusteita Euroopan neuvoston jäsenmaiden lainsäädännössä ja sosiaalisissa normistoissa.

EIT näyttää pitävän kiinni käsityksestä, jonka mukaan moraalisissa kysymyksissä kansalliset viranomaiset ovat kyvykkäämpiä arvioimaan puuttumisen välttämättömyyttä kuin kansainvälinen tuomioistuin. Sen vuoksi se sallii jäsenvaltioilleen melko laajan liikkumavaran. Tämä tarkoittaa sitä, että kansallisten viranomaisten toimien yhteensopivuutta Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa voidaan testata vain marginaalisesti. Toisin sanoen ihmisoikeustuomioistuimen ei ole tarpeen tutkia kansallisten viranomaisten toimia niin kauan kuin ne eivät räikeästi riko sopimuksen periaatteita.

Tapaus Otto Preminger -instituutti

Wingroven tapaus ei ole ainoa, vaikkakin melko silmiinpistävä esimerkki EIT:n taipumuksesta suojella kristillisiä arvoja ilmaisun- ja omantunnonvapauden kustannuksella. Toinen vastaava tapaus koskee Otto Preminger -instituuttia ja sen Itävallan hallitusta vastaan tekemää valitusta. Myös tässä oli kyse elokuvasta, jonka esitys kiellettiin jumalanpilkan perusteella.

Itävallan hallitus kielsi vuonna 1985 saksalaisen elokuvaohjaajan Otto Premingerin nimeä kantavaa instituuttia esittämästä Werner Schroeterin elokuvaa Das Liebeskonzil sillä perusteella, että elokuva loukkasi katolisia. Istituutti valitti EIT:hen, joka ratkaisi asian Itävallan hallituksen hyväksi vuonna 1994.

Vuonna 1981 valmistunut elokuva perustui 1800-luvulla eläneen Oscar Panizzan samannimiseen näytelmään ja sen tarkoituksena oli herättää keskustelua uskonnon tekopyhyydestä. Panizza oli modernisteihin lukeutuva näytelmäkirjailija, joka ruoti taiteessaan uskontoa ja politiikkaa. Schroeterin versiossa näytelmän varsinainen juoni on esitetty Panizzan oman Roomassa järjestetyn jumalanpilkkaoikeudenkäynnin kehyksessä. Panizzan näytelmä kiellettiin Münchenissä 1895, ja hänet tuomittiin sittemmin vuodeksi vankilaan jumalanpilkasta.

Vuosisata myöhemmin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin noudatti samaa sensuurin perinnettä ja rikkoi niitä ihmisoikeussopimuksen periaatteita, joita se oli alun perin perustettu suojelemaan.

Kiinnostavaa asiassa on, että Innsbruckin vetoomustuomioistuin perusteli sensuuritoimiaan viittaamalla järjestäytyneen ja suvaitsevaisen valtion ja yhteiskunnan arvoihin. Tälle väitteelle ei löydy mitään perusteita, koska sensuuri jo perusluonteeltaan on ristiriidassa tasa-arvoa kunnioittavien suvaitsevaisuuden ja demokratian periaatteiden kanssa. Sellaiseen yhteiskuntaan ei sovi mitään kristillistä etuoikeutettua eliittiä, eikä poliittisten mielipiteiden ja luovan vapauden tukahduttavaa sensuuria.

EIT vahvisti Itävallan hallituksen kieltopäätöksen samoin perustein kuin mitä se teki Wingroven tapauksessa. Se tunnusti tälläkin kertaa, että elokuvan kielto puuttuu valittajan ilmaisunvapausoikeuksiin, mutta että puuttuminen oli perustelua Itävallan rikoslain mukaan, joka kriminalisoi uskonnollisten vakaumusten halventamisen. Lisäksi se katsoi, että puuttuminen oli oikeutettua, koska sillä suojeltiin uskovien oikeutta saada kunnioitusta omalle uskolleen.

Myös tässä tapauksessa tuomioistuin vältteli selvää vastausta kysymykseen, onko kristillisten erityisryhmien suojelu välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa. Ja jos se oli tätä mieltä, niin oliko sitten kiistanalaisen taideteoksen menetys oikeassa suhteessa tarkoitukseen, jota se palveli?

Absurdia tässä tapauksessa oli vielä se, että hallituksen suojelutoimet koskivat pientä tarkoin valikoitunutta yleisöä, joka ylipäätään olisi tullut katsomaan elokuvaa. Siten yleisön joukossa sellaisten kristittyjen osuus, jotka mahdollisesti olisivat voineet tuntea itsensä loukatuiksi, on mitätön. Ja kukapa menisi katsomaan satiirin keinoin omaa uskontoaan kyseenalaistavaa elokuvaa, ellei sitten aio tietoisesti tehdä sitä.

EIT piti tässäkin tapauksessa kiinni väitteestään, että kansalliset viranomaiset ovat paremmassa asemassa määrittelemään puuttumisen välttämättömyyttä, koska heillä oletettavasti oli selvempi näkemys yhteiskunnan intresseistä kokonaisuudessaan kuin kansainvälisellä tuomioistuimella. Muotoilu jätti kansallisille viranomaisille laajan soveltamismarginaalin, eikä EIT voinut muuta kuin todeta, että Itävallan viranomaisten puuttuminen ei riko ihmisoikeussopimusta.

Jumalanpilkkalaeista tulisi luopua

Kumpikin tässä käsitelty tapaus koskee erityisesti hienovaraisten moraalisten kysymysten monimutkaisuutta. Ne todistavat konfliktiherkkyydestä tasapainossa, joka vallitsee yksilön omantunnon, ajattelun ja ilmaisun vapautta koskevien oikeuksien ja uskonnollisten vakaumusten kunnioittamisen välillä. Tästä näkökulmasta katsoen EIT:n pitäisi ottaa aktiivisempi rooli ja vaatia Euroopan maita poistamaan sensuuri ja epätasa-arvo lainsäädännöstään ja muokkaamaan sitä paremmin vastaamaan ihmisoikeussopimuksen vapauksia ja tasa-arvoa koskevia periaatteita.

Sen vuoksi myös kansallinen lainsäädösjärjestelmä, joka vielä pitää kiinni jumalanpilkkalaeista tai uskonnollisia ryhmiä suojelevista klausuuleista, tulisi olla ensimmäisten joukossa, joihin Strasbourgin tuomioistuimen pitäisi asianmukaisesti puuttua.

Mielestäni järkevintä olisi, että uskonnon erityisvapauksista luovuttaisiin kokonaan. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa uskonnonvapaus on jo muotoiltu yhdessä omantunnon ja ajattelun vapauksien kanssa samassa artiklassa. Vastaava artikla sisältyy myös Suomen perustuslakiin. Vaikuttaisi yksinkertaiselta vain poistaa uskontoa koskeva osa. Oikeudella omantunnonvapauteen on jo suojattu kaikki muut (elämän) muodot, filosofiat, uskomukset, (poliittiset) ideologiat ja mielipiteet. Miksi uskonnon pitäisi olla poikkeus?

Uskonnon sisällyttäminen lakitekstiin viittaa siihen, että uskonto, ainakin kristinusko, yhä nauttii eritysasemasta, ja tämä vaikutelma on vain vahvistunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä. Tuomioistuin taipui kritiikittömästi oikeuteen kunnioittaa kristillisiä uskomuksia valittajien omantunnon- ja ilmaisunvapauden kustannuksella.

EIT jätti keskeisen ja ajankohtaisen kysymyksen uskonnon erityissuojelun tarpeellisuudesta harkintapiirinsä ulkopuolelle, missä se mielestäni osoitti heikkouttaan. Ilmeisesti EIT ei pysty perustelemaan rationaalisesti ja loogisesti sitä, että se itse asiassa syyllistyy syrjintään suojellessaan kristillistä uskoa muiden oikeuksien ja tasa-arvon kustannuksella.