|
Kirjailijat kuvailevat tavallisesti suomalaisen kansan- ja kadunmiehen herroja
halveksivaksi purnaajaksi, koska hieman kapinallinen kuva kansanmiehestä on lukijoiden
suosiossa. Luonnollisesti kaunokirjallisuudessa myös harmaa ja hissuksiin elävä kansa
haluaa nähdä itsensä enemmän ja vähemmän värikkäänä sankarina, ja tietysti joukossa on
aina yksi ja toinen poveensa puhuja tai peräti kriminelli vastaanhangoittelija, mutta
suurena kokonaisuutena suomalainen kristitty rahvas on aina pelännyt ja rakastanut
herrojaan, kättä joka sitä kurittaa, ja seisonut kuin kinkereillä tuppisuuna ja suorana
esivaltansa edessä.
Nöyristely erilaisten taivaallisten ja maallisten mahtien edessä on inhimillistä,
ihmissuvulle ominaista, ja kuuluu tavallisen kansan elämään pyhinä ja arkipäivinä. Kaikki
maailman kansat ihailevat ylempiään, voiman ja kunnian kuninkaita, rikkaita ja
kauniita.
Eilen heittivät jehovantodistajat, ensin kauan ovelle koputettuaan, Uutta Jerusalemia
mainostavan lehtisen kynnysmatolleni. "Jehovan palvonnan takia me olemme kärsineet
vainoa", luki lehtisessä. Mitä vainoa? minä ajattelin. Jos ihmiset patistaisivat paksulla
kepillä tai tarkoitukseen valmiiksi varatulla vitsalla nämä palvojat pois oveltaan, se
olisi vainoa. Mutta sellaisista tapauksista ei ole vielä kuultu. Palvojia, jos
jonkinlaisia, ymmärretään.
Ylempien, herrojen, ihailu on ehkä yleisin tunne tässä maailmassa, ja uskollisimpia
ihailijoita ovat luultavasti työjuhtina pidetyt työläiset. Vähänkoulutettu alin kansa ei
kapinoi. Kuusikymmentäluvulla, kun yliopistoista karannut keskiluokan
myöhäismurroskautinen jälkikasvu viimeksi pystytti barrikadeja kaduille, työläisten
opiskelijapojat ja -tytöt istuivat kotona tankkaamassa päähänsä tietoja päästäkseen
mahdollisimman lyhyessä ajassa virkoihin käsiksi.
Suomessa vain Persian shaahin vierailu sai kansan syvät rivit liikkeelle ja keräsi
Helsingin hienoimman hotellin eteen sankoin joukoin tukkansa tilaisuutta varten
tupeeranneita työläisnaisia. "Me vaikka maksetaan, että saahaan saahi nähdä", huutelivat
raskaan työn rasittamat naiset, joita olisi kaivattu avant-gardena katusuluilla.
Myös kaunaa ja kateutta, jota suomalaisten on väitetty tuntevan ruotsalaisia kohtaan,
on suuresti liioiteltu. Ruotsalaisvihastaan tunnettu Seppo Heikinheimo, elämään
kyllästynyt entinen Helsingin Sanomain musiikkiarvostelija, sättii jälkeenjääneissä
muistelmissaan ruotsalaisia miehittäjiksi ja maan valtaajiksi. Niin kuin miehittäminen ja
maan valtaus olisi mikään syy vihamielisiin tunteisiin miehittäjiä kohtaan.
Minun isälläni, entisellä valkokaartilaisella, oli tapana sanoa talvisodan
tuiskeisimpina päivinä, että jos Suomi Amerikkaan liitettäisiin, kukaan ei panisi vastaan.
No, Ruotsi ei ole Amerikka, mutta syitä mahdolliseen ruotsalaisvihaansa suomalaiset eivät
löydä miehityksestä, vaan omasta povestaan. Se ajoittain ihailun sävyttämä vihoittelu,
joka värjää suomalaisten suhteita hienompina (hyvinvoivempina ja sivistyneempinä)
pidettyihin suomenruotsalaisiin, on tavallista naapurikateutta. Riikinruotsalaisia sen
sijaan katsovat Pohjanlahden vähäisemmällä puolella asujat niin kuin vähälahjaisempi väki
töllistelee teeveessä esiintyjiä. Idästä nähtynä Ruotsi on idoli, ja kaikki maailman muoti
ja muut uudistukset tulevat Suomeen Tukholman kautta.
Tämän hetken ruotsalaiset puolestaan, kylläkin köyhtyneinä mutta parempia päiviä
nähneinä ja entisinä herroina, suhtautuvat suomalaisiin enemmän ja vähemmän kuin
alustalaisiinsa. Vaikka peruskoulunjälkeisessä Ruotsissa ei virallisesti tunneta aikaa
ennen sosiaalidemokraatteja, on perimätieto säilyttänyt muistoja maan tuhatvuotisesta
historiasta. Hämärästi on tavallisen kansan tajunnassa se tieto, että suomalaisten
asuttama metsäinen Venäjän rajaseutu liitettiin Ruotsiin väkivaltaisesti eli maailman
vanhimmalla ja varmimmalla tavalla joskus keskiajan lopulla. Kollektiivinen muisti on
konservoinut sen käsityksen, että suomalaiset ovat kauan eristyksissä eläneitä
metsäläisiä, tavoiltaan raakoja ja kieleltään köyhiä. Tiedetään, että Suomi on ollut
Ruotsin renkitupa.
Ero herran ja palvelijan välillä ei olisi selvemmin voinut tulla näkyviin, kun
maailmanmiehenä esiintynyt Suomen presidentti virallisella vierailulla Tukholmassa,
herraskaisissa kengissä liukkaalla parketilla, kopsautti kolmannen pullon jälkeen otsansa
lattiaan. Multikulttuuriin kasvatetut ruotsalaiset hymyilivät vasta, kun vieras oli
poistunut seurasta.
Muistutuksen alemmuudestaan saavat joka vuosi vähän ennen joulua ne suomalaiset, joilla
on tilaisuus seurata television suoraa lähetystä Nobel-juhlasta. Tukholman kaupungintalon
suuressa salissa tuhatlukuiselle pöytäseurueelle, jota koristaa kuningas (olkoonkin että
luku- ja kirjoitushäiriöinen) ja kaikkialta maailmasta tulleet merkkihenkilöt, tarjoillaan
viittä lajia lämmintä ruokaa ja kuutta kylmää satapäisen tarjoiluhenkilökunnan toimesta
kansainvälisen viihteen ja vuosikertaviinien vauhdittamina.
Samoihin aikoihin Helsingissä Suomen hienoimmassa juhlassa 1800-luvun kauppiaan talon
ahtaissa tiloissa on pääattraktiona presidentin kättely, minkä jälkeen seisoskellaan tai
tanssitaan tungoksessa lehterille katonrajaan ahdetun torviorkesterin tahdittaessa
tilaisuutta (töräyttelemällä pienen repertuaarinsa loppuun ja aloittamalla sen taas
uudestaan alusta). Pientä suolaista tarjotaan talon puolesta suunnilleen kuin
supermarketin avajaisissa.
Herravihaa tuntevat kerran vuodessa ne suomalaiset jotka vastoin odotuksiaan eivät saa
kutsukorttia tähän tilaisuuteen.
|