|
Uskonnottomat ovat väitelleet oikeasta tavasta kuvata näkemystään. Eräät
luonnontieteilijät ja filosofit - etenkin Richard Dawkins ja Daniel C.
Dennett - ovat viime aikoina suosineet termin "välkky" ('bright') käyttöä. Sen
puoltajien mielestä tämä on nokkela ajatus, toivoen, että välkky poistaisi ne negatiiviset
sivumerkitykset, joita toiset termit, kuten ateismi, ovat synnyttäneet menneisyydessä.
Monien mielestä tämä on houkutteleva etu.
Välkky-termin kriitikot ovat huomauttaneet, että meidän on ylimielistä väittää, että
olemme välkkyjä, siis älykkäitä, antaen ymmärtää, että ne, joiden kanssa olemme eri
mieltä, ovat typeriä tai tyhmiä.
On ilmeistä, että monien mielestä termi ateismi on luotaantyöntävä ja he kokevat sen
liian negatiiviseksi tai dogmaattiseksi. Toiset saattavat vältellä tilannetta suositulla
termillä "agnostismi", joka antaa ymmärtää, että he ovat yksinkertaisesti epävarmoja
jumala-kysymyksestä - vaikka tämä voi yksinkertaisesti antaa heille mahdollisuuden
turvautua "uskoon" tai "fideismiin" taitavana väistöliikkeenä.
Haluankin tuoda keskusteluun vielä yhden termin, joka on sopivampi kuvaus
uskonnottomasta. Voimme yksinkertaisesti sanoa "Olen skeptikko". Tämä on klassinen
filosofinen lähtökohta, mutta mielestäni se on yhä tänäänkin pätevä, koska monet ihmiset
ovat hyvin skeptisiä uskonnollisten väittämien suhteen.
Skeptististä ajattelua sovelletaan tieteissä laajalti. Skeptikot epäilevät teorioita ja
hypoteesejä, elleivät he kykene varmentamaan niitä riittävän todistusaineiston pohjalta.
Sama pätee uskonnon skeptisiin tarkastelijoihin. Uskonnon suhteen skeptinen henkilö ei ole
dogmaattinen eikä hän hylkää uskonnollisia väitteitä a priori, suoralta kädeltä; hän ei
vain kykene hyväksymään jumala-väitettä, jos riittävät todisteet eivät tue sitä.
Todistustaakka on teisteillä, joiden on esitettävä sitovat perusteet ja todisteet ennen
kuin tämä väite hyväksytään. Usko itsessään tuskin on riittävä, sillä uskomukset ovat
ristiriidassa keskenään - ja joka tapauksessa vetoaminen uskoon uskonnon perustelemiseksi
on epärationaalista perustuessaan teennäiseen väitteeseen "tahdosta uskoa". Jos olisi
hyväksyttävää perustella täten, jokaisella olisi yhtäläinen peruste uskoa mitä vain sattuu
haluamaan.
Niinpä skeptikko vaatii todisteita ja perusteluja olettamukselle tai uskolle ennen kuin
hyväksyy sen. Skeptiset tarkastelijat ovat aina valmiita muuttamaan käsityksiään uuden
todistusaineiston tai argumenttien valossa. He eivät hyväksy vetoamista auktoriteettiin
tai uskoon, tapoihin tai perinteisiin, intuitioon tai mystiikkaan, raportteihin ihmeistä
tai varmentamattomista ilmestyksistä.
Skeptiset tarkastelijat pidättäytyvät ottamasta kantaa kysymyksiin, joista ei ole
riittävää todistusaineistoa. Tässä mielessä skeptikot ovat aidosti agnostisia, koska he
katsovat kysymyksen olevan avoin, vaikkakin he "ei-uskovat" teistien
ajattelutapaehdotuksiin, joihin heidän mielestään ei ole tarpeeksi todisteita ja joiden
perusteet eivät ole päteviä. Näin ollen, heidän mielestään minkään jumalan olemassaolo on
hyvin epätodennäköistä.
Tässä merkityksessä skeptikko on ei-teisti tai ateisti. Parempi tapa kuvata tätä
näkemystä on mielestäni sanoa, että tällainen henkilö on skeptikko uskonnollisten
väittämien suhteen.
Skeptikko korostaa tutkimista
Skeptisismi, johdonmukaisena filosofisena ja tieteellisenä lähestymistapana, on aina
käsitellyt uskonnollisia kysymyksiä ja todennut, että uskolle jumalaan ei ole juurikaan
tieteellistä tai filosofista perustetta. Antiikin filosofit, kuten Pyrrho,
Cratylus, Sextus Empiricus ja Carneades asettivat teologisia
väitteitä kyseenalaiseksi. Modernit filosofit, kuten Descartes, Bacon,
Locke, Berkeley, Hume ja Kant, ovat hyödyntäneet laajalti
klassista skeptismiä kehittäessään tieteellisiä näkemyksiään.
Monien mielestä "kysymys jumalasta" oli käsittämätön, moderni tiede saattoi edetä vain
hylkäämällä okkultiset väitteet tyhjinä, samoin kuin tekivät Galileo ja muut
luonnontieteilijät - samoin kuin sellaiset myöhemmät nimet kuin Marx ja
Engels, Russell ja Dewey, Sartre ja Heidegger,
Popper ja Hook, Crick ja Watson, Bunge ja
Wilson.
Mielestäni ilmaisu "skeptikko uskonnollisten väittämien suhteen" on sattuvampi kuin
termi ateisti, koska se korostaa asioiden tutkimista. Tutkimuksen käsitteessä on tärkeä,
rakentava osatekijä, koska tutkiminen johtaa tieteelliseen viisauteen - inhimilliseen
ymmärrykseen paikastamme kosmoksessa ja kasvavaan inhimillisen tiedon varantoon.
Seuraavassa esittelen lyhyesti osan niistä todisteista ja syistä, joiden perusteella
monet luonnontieteilijät ja filosofit ovat skeptisiä uskonnollisten väittämien suhteen.
Keskityn ensisijaisesti yliluonnolliseen teismiin ja etenkin monoteistisiin uskontoihin,
jotka korostavat käskyetiikkaa, sielun kuolemattomuutta ja taivaan ja helvetin
eskatologiaa, oppia viimeisistä tapahtumista. Tilarajoituksista johtuen seuraava on vain
tiivistelmä siitä, mitä voidaan esittää jumalan olemassaoloa vastaan.
Lyhyesti sanottuna, skeptinen tarkastelija epäilee väitteitä
1. että jumala on olemassa;
2. että hän on henkilö;
3. että korkeimmat moraaliset periaatteemme ovat peräisin jumalalta;
4. että usko jumalaan johtaa ikuiseen pelastukseen, ja
5. että yksilö ei voi olla hyvä ilman uskoa jumalaan.
Toistan, että todistamisen taakka on niillä, jotka uskovat jumalaan. Jos he eivät voi
pätevästi perustella uskoa jumalaan, on minulla täysi oikeus pysyä skeptisenä.
Miksi skeptikot epäilevät jumalan olemassaoloa?
Käsitys jumalasta epäjohdonmukainen
Ensinnäkin siksi, että skeptisen tarkastelijan mielestä traditionaalinen käsitys
jumalasta "yliluonnollisena", "kaikkivoipana", "kaikkialla läsnäolevana" ja "armollisena"
ei ole johdonmukainen, ymmärrettävä tai mielekäs. Sellaisen yliluonnollisen olennon
esittäminen, jota ihmisen mieli ei voi käsittää (kuten teologit asian ilmaisevat), ei
selitä maailmaa sellaisena, kuin sen koemme. Miten voimme sanoa, että tuollainen
määrittelemätön olento on olemassa, jos emme tiedä missä merkityksessä tämän olennon
sanotaan olevan olemassa? Kuinka meidän on ymmärrettävä se, että jumala on olemassa ajan
ja avaruuden ulkopuolella ja että tämä ylittää kykymme ymmärtää hänen olemuksensa?
Teistit ovat esittäneet tuntemattoman "X":n. Mutta jos hänen olemuksensa on
käsittämätön, hän on tuskin muuta kuin tyhjä, spekulatiivinen abstraktio. Niinpä uskonnon
suhteen skeptikko vastustaa jumala-kieltä semanttiselta pohjalta sanoen, että se on
käsittämätöntä ja että siinä ei ole mitään selkeitä merkityksiä.
Usein esiin tuotu argumentti tämän tuntemattoman olion olemassaolon puolesta on, että
hän on ensimmäinen syy, mutta voimme kysyä jokaiselta, joka näin esittää "Mikä on tämän
ensimmäisen syyn syy?" Se, että sanoo, ettei hänellä ole syytä, vain siirtää
tietämättömyytemme rajaa askelen taaksepäin. Siirtyminen fyysisen maailmankaikkeuden
ulkopuolelle merkitsee, että vastaus on saatavissa vain uskonvaraisesti.
Myöskään väite, että universumi on älykkään suunnittelun (ID) ilmentymä ei selitä
tosiasioiden ristiriitaa, sitä kamppailua eloonjäämisestä ja väistämätöntä tragediaa,
pahuutta, tuskaa ja kärsimystä, jota tavataan tuntevien olioiden maailmassa.
Säännönmukaisuus ja kaaos eivät välttämättä osoita suunnitelmallisuutta.
Suunnitteluväite muistuttaa Aristoteleen teleologista argumenttia, että
luonnossa on tarkoituksia tai lopputuloksia. Mutta me emme löydä luonnosta todisteita
tarkoituksesta tai lopputuloksesta. Vaikka löytäisimme universumista jotain, joka
näyttäisi olevan suunniteltua, se ei merkitse, että olisi jokin suunnittelija, jonka
olemassaololle on riittämättömät todisteet.
Evoluutio parempi selitys
Evoluutiohypoteesi tarjoaa lajien synnylle paljon yksinkertaisemman selityksen.
Muutokset lajeissa ajan mittaan on helpompi selittää sattumanvaraisilla mutaatioilla,
lisääntymisen eroavaisuuksilla, luonnonvalinnalla ja sopeutumisella kuin suunnitelmalla.
Tämän lisäksi jäänneominaisuudet, kuten ihmisen umpilisäke, häntäluu ja miesten rinnat ja
nännit eivät juurikaan viittaa asianmukaiseen suunnitteluun; sama pätee muidenkin lajien
jäännöselimiin. Niinpä luomisopin on vaikea nähdä saavan tukea empiirisistä
havainnoista.
Älykkään suunnittelun toinen versio on niin sanottu hienosäätöargumentti. Sen
kannattajat ovat sitä mieltä, että universumissa on vain yksi erityinen "fyysisten
vakioiden" yhdistelmä, joka kykenee ylläpitämään elämää, etenkin tuntevia orgaanisia
järjestelmiä. Tämän he lukevat suunnittelija-jumalan ansioksi. Mutta tämäkin on
riittämätöntä.
Ensinnäkin miljoonat lajit ovat kuolleet sukupuuttoon; väitetty "hienosäätö" ei
varmistanut niiden selviämistä. Toiseksi suuret määrät ihmisiä on menehtynyt
luonnollisista syistä, kuten sairauksiin ja onnettomuuksiin. Intian valtameren vuoden 2004
tsunami, joka äkillisesti surmasi yli kaksisataatuhatta miestä, naista ja lasta, aiheutui
mannerlaattojen liikkeestä.
Tämä tuskin viittaa hienosäätöön - olisihan tämä tragedia voitu välttää, jos väitetty
hienosäätäjä olisi vaivautunut korjaamaan planeetan pintakerroksen virheellisyydet.
Lähisukuinen muunnelma hienosäätöargumentista on niin sanottu antrooppinen periaate,
joka on pelkästään antropomorfismin muoto; se siis siirtää luontoon uskovaisten parhaat
toiveet ja toivomukset, jotka sitten välitetään universumin kannettaviksi. Mutta jos
teemme tämän, eikö meidän pitäisi lukea myös luonnossa tavattavat erehdykset ja virheet
suunnittelijan tiliin?
Klassinen pahan ongelma on tietenkin läheistä sukua tälle. Jos kaikkivoipa, kaikkialla
läsnäoleva ja armollinen jumala on vastuussa tuntemastamme maailmasta, kuinka selitämme
pahan? Eihän ihmisiä voida panna vastuuseen esimerkiksi suurtulvista tai rutosta; voimme
selittää tällaiset katastrofit vain päättelemällä, että jumala on pahantahtoinen, koska
hän tiesi ja silti salli hirmuiset tuhotapahtumat - tai olettamalla että jumala ei kykene
estämään pahaa. Tämä myös antaisi aiheen olettaa ei-älykästä, vajavaista tai viallista
suunnittelijaa.
Historiallisten uskontojen mukaan jumala on ilmestynyt historiassa ja ilmaissut
läsnäolonsa valituille ihmisille. Riippumattomat, objektiiviset havainnoijat eivät ole
vahvistaneet näitä ilmestyksiä. Ne ovat sen sijaan tapahtuneet etuoikeutetuille
profeetoille tai mystikoille, joiden väitteitä ei ole riittävästi todennettu: olosuhteista
johdettavat todisteet ovat riittämättömät vahvistamaan niiden tosiasiallisuutta.
Selittämättömien tapahtumien lukeminen jumalan suorittamiksi ihmeiksi, kuten niin
sanotut pyhät kirjoitukset julistavat, on usein korvike niiden todellisten syiden
tieteelliselle selvittämiselle. Tieteellinen tutkimus pystyy yleensä selittämään väitetyt
"ihmeet" luonnollisilla syillä.
"Pyhät tekstit" ristiriitaisia
Raamattu, Koraani ja muut klassiset dokumentit ovat täynnä ristiriitoja ja
asiavirheitä. Muinaisten sivilisaatioiden ihmiset kirjoittivat ne, ilmaisten aikansa
tieteellisiä ja moraalisia pohdintoja. Ne eivät välitä jumalan ikuista sanaa, vaan
muinaisten heimojen toiveita, perustuen suullisiin legendoihin ja omaksuttuihin oppeihin;
niinpä ne tuskin ovat merkityksellisiä kaikille kulttuureille ja kaikkina aikoina.
Vanha ja Uusi testamentti eivät ole tarkkoja historiallisten tapausten kuvauksia. Vanha
testamentti on hyvin kyseenalainen mitä tulee sen kuvaamiin tapahtumiin ja henkilöihin;
Mooseksesta, Abrahamista, Joosefista jne. ei ole varmentavaa historiallista
todistusaineistoa.
Mitä Uuteen testamenttiin tulee, tutkimus on osoittanut, että yksikään sen
kirjoittajista ei tuntenut Jeesusta suoraan. Evankeliumeja eivät kirjoittaneet
silminnäkijät, vaan ne ovat suullisen tradition ja kuulopuheiden tulosta. Neitseellisestä
syntymästä, Jeesuksen parannustöistä ja ylösnousemuksesta on vain epämääräistä ja
ristiriitaista todistusaineistoa.
Samalla tavalla, vastoin muslimien väitteitä, että heidän uskontonsa pyhät kirjoitukset
välittyivät käytännöllisesti katsoen suoraan Allahilta, Koraanista on tosiasiassa ollut
useita versioita; se ei ole sen vähempää suullisen tradition tuote kuin Raamattukaan.
Yhtäläisesti Hadithin, jonka väitetään saadun Muhammedin seuralaisilta, alkuperää ei ole
riippumattomasti vahvistettu luotettavalla historiallisella tutkimuksella.
Jotkut kertovat uskovansa jumalaan, koska he sanovat, että jumala on tullut heidän
henkilökohtaiseen elämäänsä ja täyttänyt heidät uudella merkityksellä. Tämä on
psykologinen tai fenomenologinen kuvaus henkilön sisäisestä kokemuksesta. Se tuskin on
riittävä todiste siitä, että olisi olemassa ihmisen sisäisistä yksinpuheluista riippumaton
jumalallinen olento.
Vetoaminen mystisiin kokemuksiin tai yksityisiin, subjektiivisiin tuntemuksiin ei
riittäne todistusvoimaiseksi tueksi sille, että jokin ulkopuolinen olento tai voima
aiheutti tällaisen muuntuneen tietoisuuden tilan; skeptisillä tarkastelijoilla on
perustellut syyt epäillä kunnes tällaiset väitteet sisäisistä kokemuksista voidaan
jotenkin riippumattomasti vahvistaa.
Kokemukset jumalasta tai jumalista, tai enkeleistä tai demoneista, jotka puhuvat
henkilölle, saattavat koskettaa tai lumota tällaista kokevat, mutta kysymys kuuluu, onko
näillä sisäisillä subjektiivisilla mielentiloilla ulkoista luotettavuutta. Tämä pätee
erityisesti niihin yksilöihin, jotka kertovat jonkinlaisesta erityisestä ilmestyksestä
ylhäältä, kuten käskyjen kuuleminen.
Ei todisteita jumala-henkilöstä
Toiseksi, onko jumala henkilö? Onko hänellä ihmismuoto? Onko hän kommunikoinut
havaittavasti, esimerkiksi Pyhän hengen muodossa, Moosekselle, Abrahamille, Jeesukselle,
Muhammedille tai muille profeetoille?
Nämä väitteet ovat todistettavissa vääriksi luotettavien silminnäkijöiden avulla. Ne on
julkaistu eri yhteiskuntiin vaikuttaneiden ja uskonnollisten auktoriteettien ja
poliittisten voimien kannattamien uskonperinteiden propagandistien toimesta. Niitä tukevat
tavat ja perinteet, joiden perustelut ovat hautautuneet vuosituhantisen järjestelmän
paineen alle. Ne yksinkertaisesti oletetaan tosiksi ilman kysymyksiä.
Muinaiset kirjoitukset jotka väittävät jumalan olevan olemassa ovat kirjallisuuden ja
filosofian aikaa edeltäviä ja joka tapauksessa niitä ei ole todistettu tieteellisen
menetelmän avulla. Useat niistä ovat värikkäitä, senaikaista moraalia kuvaavia runoelmia,
mutta niitä ei ole varmistettu arkeologisten todisteiden tai huolellisen
historiantutkimuksen avulla. Kaiken lisäksi niiden väitteet totuudenmukaisuudesta ja
laillisuudesta ovat ristiriidassa toisiaan vastaan.
Muinaista uskoa, jonka mukaan jumala on henkilö, ei ole kyetty todistamaan historiaa
tutkimalla. Sellaiset käsitykset jumalasta ovat antropomorfisia ja antroposentrisiä,
tukeutuen ihmisten oletuksiin ja tunteisiin. "Jos leijonilla olisi jumalia ne olisivat
leijonan kaltaisia", sanoi Xenofon. Ihmisten jumalat ovat peilikuvia ihmisten toiveista ja
odotuksista, mielikuvituksellisia, värikkäitä satuja.
Uskonnon moraali alistamista
Kolmanneksi, väite, että korkeimmat moraaliarvomme olisivat peräisin jumalalta on hyvin
epäilyksenalainen. Niin sanotut pyhät moraaliarvot heijastavat syntymäaikojensa
yhteiskuntahistoriallista kulttuuria. Esimerkiksi, Vanha testamentti käskee että
avionrikkojat, jumalanpilkkaajat, uppiniskaiset pojat, aviottomat lapset, noidat ja
homoseksuaalit tulee kivittää kuoliaaksi. Se uhkaa yleisellä syyllisyydentunteella:
Jehovan rangaistus ulottuu epäuskoisten lasten lapsiin saakka. Se puolustaa
patriarkaalisuutta ja miesten valtaa naisten yli. Se suosii jumalan nimessä tapahtuvaa
orjuutta ja kansanmurhaa.
Uusi testamentti luovuttaa "Keisarille se mikä keisarin on", se vaatii naisia
tottelemaan aviomiehiään; se hyväksyy uskolla parantamisen, eksorsismin eli henkien
manaamisen, ja ihmeet: se ylistää tottelevaisuutta itsenäisyyden yli, pelkoa ja
nöyristelyä rohkeuden yli, ja sitoutumista uskontoon yli oman vapaan tahdon.
Koraani ei hyväksy erimielisyyttä. Siitä on johdettu ristiriitaisia moraalikäskyjä.
Teistit vastustavat usein toisiaan moraaliasioissa. Uskovat ovat sekä kannattaneet että
vastustaneet sotaa, olleet orjuuden puolesta ja asettuneet sitä vastaan, kuolemantuomion
puolesta ja vastaan, jotkut suosivat kostoa, toiset armoa ja anteeksi antamista; kuninkaan
jumalallista valtaa, orjuutta ja patriarkaalisuutta vastaan ja sen puolesta; naisten
vapauden puolesta ja vastaan, raskaudenehkäisyn täyskiellon puolesta ja sitä vastaan;
armokuolemaa, aborttia; seksuaalisen ja sukupuolten tasa-arvon puolesta ja vastaan;
tieteellisen tutkimuksen vapauden puolesta ja vastaan; libertarististen vapaan
yhteiskunnan ajatusten puolesta ja vastaan.
Tosi uskovaiset ovat menneisyydessä löytäneet usein hyvin vähän tilaa ihmisten
henkilökohtaiselle päätösvallalle, yksilönvapauksille tai itseriittoisuudelle. He ovat
korostaneet alistumista jumalan sanalle vapaan tahdon sijasta, uskoa järjen paikalla,
herkkäuskoisuutta epäilyn yläpuolella. Liian usein, heillä on kovin vähän luottamusta
ihmisten kyvylle ratkaista ongelmia ja luoda parempi tulevaisuus käyttäen omia
voimavarojaan. Kohdatessaan onnettomuuden he anovat apua rukoilemalla jumalaa sen sijaan
että keräisivät rohkeutta kohdata ongelma ja rakentaa parempi tulevaisuus. Epäilijä
päättelee: "mikään jumalolento ei pelasta meitä; jos pelastumme, se on meidän omaa
ansiotamme".
Perinteiset uskonnot ovat synnyttäneet liian monta ahdasmielisyyden sotaa, ei
pelkästään muita uskontoja ja ideologioita vastaan jotka ovat ristiriidassa
"taivaallisten paljastusten" suhteen mutta myös lahkoja vastaan jotka ovat pelkkiä
muunnelmia samasta uskonnosta (esim. katolisuus vastaan protestantismi, shiialaisuus
vastaan sunnalaisuus).
Uskonnot väittävät puhuvansa jumalan nimissä, mutta silti verenvuodatusta, tyranniaa ja
lukemattomia kauhuja on usein oikeutettu uskomusjärjestelmällä. Tosiuskovat ovat liian
usein vastustaneet inhimillistä kehitystä: orjuuden kieltoa, naisten vapautta,
tasa-arvoisten oikeuksien laajentamista transsukupuolisiin ihmisiin ja homoseksuaaleihin,
demokratian ja ihmisoikeuksien levittämistä.
Ymmärrän, että liberaalit uskonnon puolustajat eivät yleensä hyväksy uskontojen
taantumuksellisia sääntöjä. He ovat onneksi saaneet vaikutteita nykyaikaisista
demokraattisista ja humanistisista arvoista, jotka miedontavat fundamentalismin
sisäänrakennettua ahdasmielisyyttä. Siitä huolimatta, jopa monet vapaamieliset uskovaiset
hyväksyvät kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden, kolmen tärkeimmän abrahamilaisen
uskonnon, tärkeimmän uskonkappaleen: lupauksen ikuisesta pelastuksesta.
Sielun kuolemattomuudesta
Neljänneksi, meidän täytyy kysyä: saavatko ne jotka uskovat jumalaan todella sielulleen
kuolemattomuuden ja ikuisen pelastuksen kuten luvataan?
Epäilijän ensimmäinen vastalause tätä väitettä vastaan on että pelastuksen muodot ovat
hyvin erilaisia. Heprealaisten Raamattu lupaa pelastusta valitulle kansalle; Uusi
testamentti lupaa ylösnousemuksen niille jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen, Koraani
lupaa taivaan niille jotka hyväksyvät Muhammedin ilmoittaman Allahin tahdon.
Yleistyksenä, nämä lupaukset eivät koske kaikkia ihmisiä vaan "toimivat" vain
sellaisten ihmisten kohdalla jotka alistuvat tiettyyn uskomusjärjestelmään sellaisena kuin
sitä julistavat papit, pastorit, rabbit tai mullahit. Paavin vallasta on taisteltu
verisesti protestanttien, roomalaiskatolisten ja ortodoksikristittyjen välillä, samoin
Muhammedin ja Koraanin painotuksista, sekä Vanhan testamentin totuudellisuudesta.
Toinen vastalause on, että väitteille joiden mukaan "sielu" voisi olla olemassa ilman
ruumista, että se voisi selviytyä ruumiin kuolemasta "ruumiittomana" olentona, ei ole
riittävästi tieteellisiä todisteita. Vielä vähemmän on todisteita väitteelle, että se
kykenisi säilymään ikuisesti. Tiede kertoo että "mieli" ja "tietoisuus" ovat aivojen ja
hermoston toimintoja ja ruumiin kuollessa "itse" tai "henkilö" katoaa. Siispä, väitettä,
että ihmisen sielu voisi säilyä ikuisesti ei voida tukea millään todisteilla, vain
hartaalla uskolla.
Uskovaiset eivät ole koskaan kyenneet osoittamaan ruumiittoman sielun olemassaoloa
kenessäkään joka on kuollut ennen meitä. Kaikki yritykset viestiä sellaisten ruumiittomien
olentojen kanssa ovat olleet hedelmättömiä. Väitettyjä kummitushavaintoja ei ole
vahvistettu luotettavilla silminnäkijähavainnoilla.
Kuoleman läheisiä kokemuksia kohtaan koettu kiinnostus kertoo vain sellaisten ihmisten
omassa tietoisuudessaan kokemista eli fenomenologisista kokemuksista, jotka kokivat osan
kuolemistapahtumasta mutta lopulta eivät kuolleet. Emme tietenkään koskaan kuule sellaisen
ihmisen mielipidettä joka olisi todella kuollut lääketieteen tarkoittamalla tavalla,
mennyt "rajan taakse" ja palannut. Joka tapauksessa nämä tunteelliset kokemukset voidaan
selittää luonnollisin, psykologisin ja ruumiillisin syin.
Hyvyys ei riipu jumalasta
Viidenneksi, teistit väittävät että ihminen ei voi olla hyvä ellei usko jumalaan.
Jumalan olemassaoloa ja jumalallista suunnitelmaa kohtaan koettu epäily ei ole merkki
pessimismistä, nihilismistä, arvojärjestelmän romahtamisesta tai merkki siitä että "kaikki
käy".
On kerta toisensa jälkeen osoitettu, lukemattomien ihmisten kohdalla, että on
mahdollista olla moraalin kautta kiinnostunut kanssaihmisten tarpeista, olla hyvä
kansalainen, ja elää ylevää ja erinomaista elämää - kaikki ilman uskontoa. Siksi kaikki
voivat olla oikeudenmukaisia ja ihmisystävällisiä, myötätuntoisia ja hyväntahtoisia, ilman
uskoa jumalolentoon. Ihminen kykenee kehittämään hyvät moraaliset arvot ja osoittaa hyvää
tahtoa kanssaihmisiä kohtaan ilman sitoutumista jumalaan.
On mahdollista olla empaattinen muita ihmisiä kohtaan ja samaan aikaan pitää huolta
omasta hyvinvoinnista. Sekulaareja eettisiä periaatteita ja arvoja voidaan siis tukea
todisteiden ja päättelyn avulla, tukemalla moraalista kasvua ja kehitystä, löytämällä
yhteinen maaperä jolla kaikki ihmiset seisovat.
Periaatteemme ja arvomme voidaan puhdistaa epäilyksistä siten, että tutkimme
valintojemme seurauksia ja muunnamme niitä kokemusten valossa. Epäilijät jotka ovat myös
humanisteja keskittyvät elämään hyvin tässä ja nyt. He yllyttävät meitä elämään luovasti,
etsimään elämän täyteen onnellisuutta, jopa estottomaan iloitsemiseen. He kehottavat meitä
kohtaamaan elämän traagiset hetket tyynesti, keräämään rohkeutta ja muuttumatonta
kärsivällisyyttä elää merkityksellistä elämää vastoinkäymisistä huolimatta, ilman tarvetta
ulkopuoliseen tukeen.
Vaikka eettiset arvot ja periaatteet ovatkin sidoksissa inhimillisiin kiinnostuksen
aiheisiin ja tarpeisiin, tämä ei tarkoita että ne olisivat välttämättä alisteisia niille.
Sen sijaan, ne ovat avoimia järkevälle, kriittiselle arvioinnille ja muuntelulle päättelyn
valossa. On syntynyt uusi maailmankuva joka yhdistää skeptisismin ja sekulaarin
humanismin, maailmankuvan joka perustuu järkeen ja tieteelliseen viisauteen eli
eupraxsofian, ja naturalistien luonnonkäsityksen.
Siksi uskonnon epäilijä, joka on myös humanisti etiikan suhteen, voi olla luottavainen
ja positiivinen mahdollisuudesta saavuttaa hyvä elämä. Sellainen ihminen kykenee ei vain
elämään täydesti mutta myös olemaan moraalin suhteen tiedostava muiden ihmisten
tarpeista.
Yhteenvetona, skeptikkotutkija ei kykene löytämään riittävästi todisteita - siis
riittämättömästi syytä uskoa - että jumala olisi olemassa, että jumala olisi henkilö, tai
että kaikki eettiset arvot olisi johdettava jumalasta, että taivaallinen usko antaisi
sielun saavuttaa ikuisen pelastuksen, tai että olisi mahdotonta toimia eettisesti ilman
uskoa jumalaan.
Päinvastoin, skeptisismi, joka perustuu tieteelliseen tutkimukseen, jättää tilaa
naturalistiselle käsitykselle maailmankaikkeudesta. Se voi myös ehdottaa vaihtoehtoisia
sekulaareja ja humanistisia moraalisen käyttäytymisen muotoja. Siksi, voimme
yksinkertaisesti todeta, kysyttäessä uskommeko jumalaan, "Ei, en usko: olen skeptikko", ja
voimme lisätä: "Uskon hyvän tekemiseen!".
Paul Kurtz
Kirjoittaja on New Yorkin valtionyliopiston filosofian emeritusprofessori ja Free
Inquiry -lehden päätoimittaja.
Käännös: Petri Sakkinen ja Joni Pelkonen.
Väliotsikot toimituksen.
|