|
Häät ja hautajaiset. Niiden takia moni kuuluu kirkkoon ja maksaa paljon veroja, vaikka
ei kirkon oppiin usko. Outoa toki, vaan niin se on. Me ihmiset kun teemme outoja
päätöksiä, ja uskottelemme olevamme todellista rationaalisempia.
Perinteiset neljä juhlaa ovat eräänlaisia siirtymiä. Nimiäisissä tai kasteessa otetaan
uusi jäsen yhteisöön, hautajaisissa luovutetaan pois. Väliin jää siirtymä nuoruudesta
aikuisuuteen ja vähän myöhemmin siirtymä parisuhteeseen.
Nykymaailmassa siirtymät eivät ole niin selviä. Mukaan on tullut uutena esimerkiksi
eläkkeelle siirtyminen, joka tosin entistä useammalla on liukuma osa-aikaeläkkeen kautta.
Koulun aloitus lopettaa varhaisimman lapsuuden, joskin esikoulu pehmentää siirtymää.
Lapsesta aikuiseksi muuttuminen etenee monen vaiheen kautta: oma asunto, protu- tai
rippileiri, ajokortti, valmistuminen ammattiin ja niin edelleen. Jopa kuolema voi olla
hidas prosessi viimeisten, epäonnistumaan tuomittujen hoitojen kestäessä.
Juhlatavat tulevat tietyllä tapaa jäljessä. Esimerkiksi häät ovat edelleen suuri juhla,
vaikka parit yleensä elävätkin jo avoliitossa, eikä vihkiminen sido laillisesti
loppuelämäksi.
Mutta mitkä sitten ovat nykyään oikeasti suuria siirtymiä?
Ainakin koulun aloitus, ensimmäisen lapsen syntymä ja eläkkeelle pääsy ovat tällaisia.
Myös muutto pois vanhempien luota ja oma rahatalous on usein selvä siirtymä.
Muunkinlaisia juhlia on. Ei ole välttämättä sattumaa, että muissa juhlissa uskonnolla
ei ole merkittävää roolia. Häissä puhuu pappi, 50-vuotisjuhlilla ei. Uusi lapsi
toivotetaan tervetulleeksi uskonnollisin rituaalein, uutta asuntoa juhlitaan maallisin
tupaantuliaisin.
Juhlatavat voivat muuttua molempiin suuntiin: nimäiset ja siviilivihkiminen yleistyvät,
ja toisaalta uuden kodin siunaukseen on nykyään evankelisluterilainen rituaali
tarjolla.
Esitän nyt idean syksyä ja ekaluokkalaisia varten. Pidetään kynäjuhla koulunsa
aloittavan kunniaksi. Pyydetään vieraita tuomaan lahjaksi kynä. Koti ei täyty taas uusista
lahjatavaroista, eikä vieraan tarvitse liiemmin miettiä mitä tuoda. Mikään ei estä
vaikkapa vanhempainyhdistystä järjestämästä isompaakin juhlaa juuri ensimmäisten
koulupäivien edellä; paikaksi koulun piha olisi luonteva.
Idea ei ole välttämättä hyvä, eikä se ole tarkoitettukaan liian vakavasti otettavaksi.
Sen sijaan se osoittaa, että juhlia voidaan keksiä ja kehittää. Tämä juhla on Saksassa
elävä perinne, Suomeen sen on tuonut Anneli Aurejärvi-Karjalainen, ja minun ideani
on nimetä tämä kynäjuhlaksi.
Juhla on uutuus ensimmäisellä kerralla ja uudehko toisella, mutta kolmannella kerralla
se onkin jo perinne. Maanlaajuinen perinteestä saadaan, jos hyvät ideat levitetään
muuallakin käytettäväksi. Tämänkin lehden sivuilla sopii kertoa omista juhlista.
Valtionkirkkomme on keksinyt siunata ekaluokkalaiset koulutielle, ja saanut
kohtuullisesti osallistujiakin. Ei tämäkään ole enempää kuin jonkun idea. Raamatustahan ei
löydy ohjetta rituaaleihin.
Siispä uutta, maallista juhlaperinnettä luomaan!
Jori Mäntysalo
|