|
Alkujaan luultavasti markkinoilla kerrottu, kuulijoita ällistyttämään tarkoitettu
tarina antaa ymmärtää, että ennen kirousta työ ja ruumista väsyttävä vaiva oli maailmassa
täysin tuntematonta. (Tässä kertojan on täytynyt unohtaa tai ummistaa silmänsä sille
seikalle, että kertomuksen alkupuolella itse Jumala väsyi ja oli maailman luotuaan levon
tarpeessa.)
Riippumatta alkuperästään ja uskomuksista työ on ollut ihmiselle kirous näihin päiviin
asti. Vaivaa on pitänyt myös ylimpien herrojen ja hallitsijoiden nähdä, jos ei muussa niin
alamaisten kurittamisessa ja kuuliaisiksi opettamisessa.
Työssä puurtajan ohjaamisen helpottamiseksi lienee jonkun joutilaan aivoissa syntynyt
ajatus, että työ ja vaiva itsessään on jotain arvokasta ja ylevää. Erikoisesti
kristillisen maailman luterilaisella puolella on työn pyhyyttä koskeva oppi otettu omaksi
ja kätketty sydämiin.
Ehkei kirous ollenkaan
Espoon bussissa kuulin kerran kahden humalaisen kiistelevän siitä, mikä on eniten
kunnioitusta ansaitsevaa elämässä. Toinen vakuutti totisen itsekehun kyyneleet silmissä
tehneensä aina työtä ja piti sitä suurimpana kunnianaan. Hänen kaverinsa,
intellektuaalista ylemmyyttä tuntien, sanoi tekevänsä työtä vain päästäkseen huvituksiin
ja elämän tarjoamiin iloihin käsiksi.
Bussiyleisö tuntui paheksuvan kevytmielisempää puolta keskustelijoista, jotka molemmat,
se kävi puheesta ilmi, olivat rakennustyöläisiä tuhlaamassa viikon aherruksella ansaittua
palkkaansa.
Ruotsissa on viime aikoina huolestuttu siitä kansantaloutta ja moraalia uhkaavasta
ilmiöstä, että yhä useammat vieraantuvat työstä ja ovat varsinkin työttömyyden aikoina
löytäneet vapaa-ajan ja joutenolon ihanuuden. Joka vuosi yhä harvempi työikäinen tekee
työtä. Eivätkä työssäkäyvätkään osoita enää samaa ahkeruutta kuin ennen.
Joidenkin tutkimusten mukaan työpaikoilla enin aika oikeastaan vain oleillaan,
jutellaan ja juodaan kahvia. Työaikoina arkipäivinä shoppaillaan, koululaiset kuljeksivat
kaduilla, työläislähiöissä istutaan toreilla tupakka suussa ja raavitaan
triss-lottoja.
Jumalan ihmisille sinkoama kirous on menettänyt vaikutustaan samanaikaisesti, kun usko
itse Jumalaan on vähentynyt.
Työtä huvikseen
Kaikkina aikoina on ollut selvää, etteivät kaikki työt ole yhtä kirottuja. On töitä,
jotka ovat itse asiassa huvia ja tuottavat tekijälleen mielihyvää, ja toisia, jotka
tehdään itkua vääntäen ja hampaita kiristellen. Työn kirous, jos tarkkoja ollaan, on aina
koskenut vain niin sanottuja työläisiä, joita vanhoista ajoista alkaen on pidetty
eräänlaisina työjuhtina.
Työläiskaupunkien toreilla voi nähdä työn kunniaksi pystytettyjä patsaita. Uskoa työn
universaaleihin arvoihin on lievästikin sanoen liioiteltu.
Sosiologit joutuvat, joskus omaksi hämmästyksekseen, tekemään sen huomion, että työn ja
ammattien eriarvoisiin luokkiin ja lohkoihin, ylempiin ja alempiin, jakava vaikutus on
ehdottominta juuri työläisten joukossa. Toisin sanoen on todettu, että työväki on
luokkatietoisinta väkeä.
Tapasin junamatkalla Suomessa hyvin työläiseltä tuntuvan, viinan vahvistaman
matkustajan, joka työntyi esittäytymään, sanoi kätensä ojentaen tiukan tuntuisesti vain
yhden sanan: Arvo. Lausuin oman etunimeni ennen kuin selvisi, että minulle oli esitetty
kysymys.
Luokkatietoista väkeä
Ruotsalainen "luokkaretken" tehnyt dokumenttielokuvaaja Stefan Jarl sanoi kerran
eräässä haastattelussa, että kaikissa yhteisöissä työläiset (arbetarklassen) ovat maailman
konservatiivisinta joukkoa, jossa jokaisen arvo määräytyy ammatin, työn ja sen tuoman
rahamäärän mukaan. Työläisellä ei ole varaa olla ennakkoluuloton. On ikuinen totuus, että
alhaalta katsotaan ylös.
Työläisen jumalia ovat rikkaat ja menestyneet, varsinkin rikkaat. Vain leivän puute ja
äkillinen nälänhätä saisi tämän luokan kapinoimaan ylempiään vastaan. Se totuus valkeni
pettymystä tuottavalla tavalla barrikadeille nousseille keskiluokkaisille opiskelijoille
1968. Oppineitakin ihaillaan, mutta matkan päästä työläiskodeissa, joiden kirjahyllyihin
on kerätty aurinkomatkoilta tuotua rihkamaa.
Kouluissa kerrotaan lapsille legendoja pohjalta ponnistajista, lahjakkuutensa avulla
sosiaalisessa portaikossa nousemaan päässeistä. Suomen alakoulun oppikirjoissa on kuva
Paikkarin torpasta ja nurmijärveläisen räätälin tuvasta. Saduissa sikopaimenet ja tuhkimot
onnistuvat ylenemään.
Paradokseja rakastavassa raamatussa kerrotaan nousemaan päässeestä puusepän muijan
huoripojasta. Alhaisesta työläistaustastaan irtautuneet menestyjät ovat yksi maailman
ihmeitä.
Työn kirousta sekin.
|