|
Valolla on fyysikkojen mukaan kaksoisluonne, se on toisaalta aaltoliikettä ja toisaalta
ainetta. Tämä tuli mieleeni, kun pohdin kysymystä, onko uskonnottomuus yksi katsomussuunta
uskonnollisten katsomusten rinnalla vai ei.
Ehkäpä uskonnottomuus yhtäältä on katsomus niin kuin uskonnotkin ovat, mutta toisaalta
se on luonteeltaan hyvin erilainen katsomus kuin uskonnot. Vai onko niin, että
uskonnottomuutta ei tarvitse noteerata katsomukseksi siinä missä uskonnot ovat?
Uskonnottomuuden katsomukselliseen luonteeseen suhtaudutaan ristiriitaisesti.
Esimerkiksi koulujen evankelisluterilaisen uskonnon oppikirjoissa uskonnottomuutta ja
ateismia käsitellään äärimmäisen vähän, ja jos niitä käsitellään, hyvin heikosti.
Toisaalta melko usein esitetään ikään kuin syytöksenä, että uskonnottomuus tai ateismi on
uskoa siinä missä uskonnotkin.
Koulun opetussuunnitelmien mukaan "oman uskonnon" lisäksi oppilaita tutustutetaan jo
kohtuullisessa määrin muihin uskontoihin, kuten islamiin, juutalaisuuteen ja
hindulaisuuteen. Sen sijaan koululaisille ei opeteta, että monet ihmiset elävät
sitoutumatta mihinkään uskontokuntaan, että voi olla myös uskonnoton elämän- ja
maailmankatsomus sekä uskonnoton etiikka ja moraali.
Uskonnottoman vaihtoehdon salaamisella lapsille ujutetaan huomaamatta ajatus, että
kaipa sitten joku uskonto ihmisillä on oltava, harvinaisia poikkeuksia ehkä lukuun
ottamatta, ja kun täällä Suomessa se "oma uskonto" on evankelisluterilainen, siinä
pysyminen on kai sitten luonnollista.
Uskonnottomuuden tunnustamattomuus ilmenee myös monien kunnallisten päiväkotien
haluttomuutena järjestää normaalia, uskonnollisesti sitoutumatonta palvelua lapsille
evankelisluterilaisen seurakunnan toteuttamien kasvatus- ja hartaustuokioiden ja muunkin
uskontokasvatuksen aikana. Suomessa on pitkä, vahva kulttuuri uskonnottomien perheiden
lapsien vetämisessä päiväkotien uskontokasvatukseen, koulujen uskonnonopetukseen ja jopa
rippikouluun.
Peruskoulussa uskonnon opetuksen vaihtoehtona olevan elämänkatsomustiedonkin asema oli
lainsäädännöllisesti vuoteen 2003 asti selvästi syrjitty, kun koulu sijoitti kaikki
oppilaat lähtökohtaisesti uskontoon. Elämänkatsomustietoon pääsi vain hakemalla pois
uskonnosta.
Nyt tilanne on onneksi muuttunut tai muuttumassa niin päin, että elämänkatsomustieto on
kirkkoon ja uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille ensisijainen katsomusaine.
Kaikesta tästä huolimatta uskonnottomat, uskonnollisiin yhdyskuntiin sitoutumattomat
ovat maassamme toiseksi suurin, koko ajan kasvussa oleva katsomuksellinen ryhmä.
Pääkaupunkiseudulla siihen kuuluu yli neljännes väestöstä. Uskonnottomia on siis paljon
enemmän kuin esimerkiksi julkisuudessa paljon esillä olleita islamilaisia. Lisäksi on
syytä pitää mielessä, että varsin monet evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvat eivät
tutkimusten mukaan tosiasiassa usko kirkon uskontunnustusta.
Palatkaamme kysymykseen, onko uskonnottomuus katsomus.
Pitää paikkansa, että ei ole olemassa mitään uskonnottomuuden ainoaa oikeaa oppia ja
ideologiaa, puhumattakaan uskonnottomuuden pyhästä kirjasta. Ihminen voi olla uskonnoton
monella tapaa. Ihmiset ovat yksilöitä ja ajattelevat vapaasti monella tavalla.
Uskonnottomuus ei ole katsomus sanan ahtaassa mielessä. Yhdistävää uskonnottomilla on
oikeastaan vain vapaus uskonnollisesta sidonnaisuudesta.
Toki käytännössä monilla uskonnottomilla on yhteisiä humanistisia arvoja ja pyrkimystä
rationaaliseen ajatteluun. Olennaista kuitenkin on, että uskonnottomien katsomuksellinen
ryhmä ei muodostu yhden opin tai ismin varaan. Mitä tästä seuraa?
Eikö uskonnottomuutta sitten oikeasti ole olemassa katsomuksena? Puuttuuko
uskonnottomilta jotakin inhimillistä ajattelussaan, kun heillä ei ole uskontoa, jotain
maailman monista uskonnoista?
Vastaus on, että uskonnottomilla ei ole aukkoa aivoissaan eikä reikää päässään,
mielessään. Heiltä ei puutu uskontojen käsittelemiä asioita koskevia ajatuksia.
Uskonnottomilla nimittäin voi olla uskonnottomia ajatuksia, pohdintaa ja vastauksiakin
niihin kysymyksiin, joihin uskovilla on uskonnollisia vastauksia.
Toki kaikki uskonnottomat eivät pidä kaikkia uskontojen esittämiä kysymyksenasetteluja
mielekkäinä. Esimerkiksi sen pohtiminen, mikä on syntiä tai ei ole, jää pois, jos hylkää
koko synnin käsitteen. Silti voi pohtia oikeaa ja väärää. Samoin pähkäily siitä, kuka
pääsee taivaan iloihin ja kuka helvetin kauhuihin, ei ole enää mielekästä, jos koko
iankaikkisen elämän ajatus hylätään luonnottomana.
Uskonnottomuus ei silti tarkoita, että ihminen kiertäisi kaukaa
eksistentaaliset ja filosofiset, niin sanotut perimmäiset kysymykset, taikka eettiset ja
moraaliset pohdinnat. Toki monet niin uskontojen ulkopuolella kuin niiden jäsenistäkään
eivät vaivaa päätään niillä asioilla jatkuvasti.
Mutta kirkosta eronneet tai uskonnottomaan vähemmistöön kasvaneet miettivät näitä
asioita aivan yhtä suuressa määrin kuin kirkon jäseniksi pienestä pitäen kasvatetut. Ja
uskonnottomat ovat myös tosiasiassa käytökseltään ja ajattelultaan yhtä eettisiä ja
moraalisia ihmisiä kuin uskontokuntiin kuuluvatkin.
Uskonnottomuus on moninaisuudestaan ja moniarvoisuudestaan huolimatta katsomuksellinen
ryhmä, jolle tulee kuulua samat tai samantapaiset katsomusvapauteen kuuluvat oikeudet kuin
on uskonnoillakin. Sitä paitsi evankelisluterilainen kirkkokaan ei ole yhtenäinen, sillä
sen jäsenten katsomukset ovat hyvin moninaisia ja vaihtelevia, myös suhtautuminen itse
kirkon oppiin ja julistukseen, joka kuitenkin periaatteessa nojaa yhteen oppiin.
Uskonnottomat on näin ollen pluralismistaan huolimatta yksi maamme katsomuksellisista
ryhmistä, jonka olemassaolo ja arvo on paikallaan aikaisempaa paremmin tunnustaa, ottaa
huomioon ja tuoda esiin aiempaa moniarvoisemmassa ja monimuotoisemmassa
yhteiskunnassamme.
Erityisesti näin on syytä toimia julkisten palvelujen piirissä ja aivan erityisesti
lapsia ja nuoria koskien. Toki myös uskonnottoman vanhusväestön oikeudet pitää alkaa ottaa
huomioon.
Uskonnottomuus on nostettava katsomusryhmäksi katsomusten joukkoon.
Valtiovallan, kuntien ja myös median tulee osoittaa huomiota ja arvostusta myös
uskonnottomuutta kohtaan yhtä hyvin kuin kirkkoja ja uskonnollisia yhdyskuntia
kohtaan.
Uskonnottoman identiteetin arvostuksen vahvistumiseen kuuluu luonnollisesti myös
uskonnottomien itsensä omanarvontunnon ja itsetunnon vahvistumista.
Uskonnottomuus on luonnollinen valinta, jossa ei ole mitään häpeämistä. Historiaamme
pitkään kuuluneessa uskonnottomuuden paheksumisessa tai tukahduttamisessa sen sijaan on
paljonkin häpeämistä. Ajatuksen ja sanan vapaus eivät ole edelleenkään itsestään selviä
asioita, vaan ne kaipaavat vaalimista, kehittämistä ja puolustamista.
|