K. R. Brotherus ja uskonnonvapauden murros Suomessa

Karl Robert "K. R." Brotherus syntyi Helsingissä vuonna 1880, jolloin Suomi kuului Venäjään ja maassa vallitsi uskontopakko. Vuonna 1901 hän valmistui filosofian maisteriksi ja vuonna 1907 filosofian tohtoriksi Helsingin Yliopistosta, pääaineenaan Historia ja Valtio-oppi. Sittemmin hän toimi muun muassa Helsingin Yliopiston valtio-opin professorina (1924-1949), Helsingin Yliopiston rehtorina (1931-1938).

K. R. kiinnostui jo varhain uskonnonvapauskysymyksestä ja toimi aktiivisesti ylioppilaskunnan eri järjestöissä aiheen tiimoilta. Vuonna 1910, 30 vuoden iässä, hän julkaisi uskonnonvapautta kannattavan "Valtio ja valtiouskonto" -kirjasen ylioppilaiden keskusteluseuran kirjasarjassa. Asiantuntemuksensa johdosta valtioneuvosto kutsui hänet vuonna 1919 perustetun uskonnonvapauskomitean puheenjohtajaksi. Ehkä valintaan vaikutti myös K. R.:n maltillinen asenne, joka teki hänet mahdolliseksi valinnaksi myös komiteassa toimineiden kirkon edustajien kannalta. Komitean työn tuloksena syntyi Suomen ensimmäinen, vuonna 1921 voimaan astunut uskonnonvapauslaki. Vuonna 1923 K. R. julkaisi 300-sivuisen teoksen "Valtio ja Kirkko", jossa käsitellään laajasti sekä uskonnonvapauskysymyksen historiaa että juuri voimaan astuneen uskonnonvapauslain merkitystä.

Vuoden 1910 "Valtio ja valtionuskonto" -kirjoitelma sisältää luvut "Tietoja historiasta ja olosuhteista ulkomailla", "Vähän käsitteellistä selvitystä", "Periaatteellisia näkökohtia", "Valtio ja kirkko", "Teologinen tiedekunta", "Uskonnonopetus", "Pyhä ja lepopäivät" ja "Jälkikatsaus". Referoin tässä artikkelissa osia kolmesta ensimmäistestä kursiivilla ja kommentoin joitakin. Koko 25-sivuinen kirjoitelma on luettavissa webissä osoitteessa uskonnonvapaus.fi.

Protestanttisuuden historiasta K. R. kirjoittaa: Useat Lutherin lausunnot viittaavat siihen, että hänen käsityksensä mukaan tosi uskonnollisuus oli kätkettynä yksilöihin itseensä, inhimilliseen omaantuntoon eikä riippunut ulkonaisista teoista tai muista muotoseikoista. Mutta kuitenkaan ei ollut niin, että uskonpuhdistus olisi mukanansa tuonut uskonnonvapauden. Kaukana siitä. Ainoastaan katolinen kirkko joutui alakynteen.

Mielenkiintoinen ja minulle uusi ajatus oli, että valtion ja kirkon erossa ei ole pelkästään kysymys valtion tunnustuksettomuuden ajamisesta vaan myös siitä, että kirkko vapautuu valtion holhouksesta ja määräysvallasta: Evankelis-luterisessa kirkossa oli aika ajoin, etenkin pietistisen liikkeen kukoistuskaudella 1800-luvun alkupuolella, ilmaantunut pyrkimyksiä vapautumiseen valtion kahleista.

Suomen valtio on [...] katsottava sellaiseksi, jossa vallitsee valtiokirkkojärjestelmä. Tämä seikka ynnä se, että maassamme ei ole uskonnonvapautta, ja monet muut sisältävät edelleen sen, että valtiolaitostamme on sanottava tunnustukselliseksi. Valtiomme on, kuten uskonnonlainsäädäntömme historiasta sekä nykyisestä lainsäädännöstämme selviää, ennen kaikkea kristitty valtio, joka eniten suosii protestanttista suuntaa sekä pitää evankelis-luterista tunnustusta omana uskontunnustuksenaan. [...] Meillä kyllä vielä ei ole uskonnonvapautta, mutta Suomen kaikki valtiolliset puolueet lienevät sen toteuttamisesta yksimieliset.

Viime aikoina kiivaasti esitetty vaatimus valtion ja kirkon erosta on oikeastaan johtunut tapahtumista Ranskassa. Siellä uskonkiihkoinen klerikalismi oli yhteiskunnan haitaksi saanut suurta vaikutusta m. m. nuorison opetukseen, ja kun tasavalta v. 1886 oli pakotettu tekemään lopun uskonnonopetuksesta kouluissa, niin seurasi siitä sekä myöhemmistä tapahtumista tyytymättömyys, joka johti salajuoniin itse tasavaltaakin vastaan. Vihdoin välit katkaistiin Ranskan hallituksen ja Vatikaanin välillä. [...] V. 1906 voimaan astuneessa kirkkojen ja valtion eroa koskevassa laissa julistetaan, että "tasavalta ei tunnusta, ei palkkaa eikä avusta mitään uskontoa".

Itse asiassa on niin, että historiassa valtionuskon ja valtiokirkon mukana on seurannut epävapaus ja uskonnonvaino. On kuitenkin vaikeata mennä sanomaan, kuinka suuri osa tuosta epävapaudesta on kirjoitettava sen seikan laskuun, että valtiolla on ollut omat kirkkonsa, ja missä määrin se voidaan selittää muista seikoista, esim. kansojen alhaisesta kehityskannasta riippuvaksi.

[...] on ehdottomasti maalin yli ampumista, jos katsotaan vaatimukset valtion tekemisestä tunnustuksettomaksi kumotuiksi sillä, että valtiolla on muitakin tehtäviä kuin ne, jotka jyrkkä vapaamielinen teoria tahtoo sille tunnustaa. [...] Niinmuodoin kaipaa valtion tunnustuksellisuus epäilemättä positiivisempia syitä puolustuksekseen. Niitä onkin esitetty.

Ensiksikin tuo vanha syy, joka on varsinaisesti historiallinen ja samalla on itse kysymyksen ytimeen koskeva, se näet, että valtion olisi muka edistettävä "oikeata" oppia [...] Mutta tällainen syy ei ole laadultaan yleispätevä, niin, se on ulkopuolella keskustelun [...] Onhan vapaa-ajattelijoita, joiden mielestä evankelis-luterinen oppi on täynnä lapsellisuuksia tai taikauskoisuutta. Ei ole mahdollista, että tällaiset henkilöt voisivat hyväksyä valtion tunnustuksellisuuden [...] Voi näyttää siltä, että olisi otettava punnittavaksi kysymys: Onko kristinusko oikea, ainoa autuaaksi tekevä maailmankatsomus? Emme siihen rupea vastausta etsimään, se ei johtaisi tulokseen.

Toki keskustelu kristinuskon oikeellisuudesta tai virheellisyydestä ei usein käytännössä johda tulokseen siinä mielessä että uskonnollinen henkilö luopuisi uskostaan. Silti kysymyksen filosofinen käsittely on nähdäkseni hyvinkin hedelmällistä ja tarpeellista ja johtaa neutraalissa rationaalisessa tarkastelussa tulokseen, että kristinuskon opit ovat todennäköisesti virheellisiä. Ks. esim. Atheism - Case against god -kirja.

Vapaa-ajattelijalle puhe valtionuskonnon oikeudesta asiallisesti on tuulesta temmattu, mutta ken tahansa, uskonnollisinkin, voi mielestäni huomata, että se laadultansa on sellaista, johon ei voi valtion toimintaa perustaa. Mutta sitäpaitsi on muutenkin itsessään kieroa, että valtio esiintyy uskonnollisen katsantotavan subjektina ja asetuksissaan julistaa "järkähtämättömiä totuuksia", niinkuin Suomen valtio kirkkolaissaan; valtiolla ei ole mitään pätevyyttä sellaiseen.

Ne kokemukset, jotka meillä Suomessakin on ollut sanotusta taistelusta, eivät suinkaan ole omiansa lisäämään myötätuntoamme sitä käsitystä kohtaan, että valtion keinoilla jonkun erityisen uskonnon asema olisi turvattava.

Mutta siveellisyysnäkökohta! [...] On epäilemättä hyvä, että yleiset siveelliset käsitykset ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksista pääsevät juurtumaan. Oikeudentajunta, mutta samalla myöskin altruismi ovat arvoja, joiden mielellään soisi voimistuvan. Tiedon ja taidon kohoaminen on hyvä asia. Edelleen olisi yhteiskunnan kannalta erinomaista, jos kaikenkaltainen suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys saataisiin vähenemään, sillä nämä ominaisuudet ovat omiansa myrkyttämään kansan henkistä elämää. [...] Pääasia tässä on sen asian oivaltaminen, että siveellisyysnäkökohta ei itse asiassa koske periaatetta valtion tunnustuksellisuudesta.

Itse asiassa kuitenkin uskonnon arvo, oli se itsessään mikä tahansa, valtiolle ei ole olemassa muullaisena kuin mikäli uskonto, s. o. meillä evankelis-luterinen oppi, kykenee myötävaikuttamaan valtion siveellisten tarkoitusten saavuttamiseen.

Onko virallinen uskonto vaikutukseltaan edullisempi kuin vapaasti elävä uskonto? Usein ja syystä on huomautettu, että vapaat uskonnolliset suunnat toisinaan edustavat sairaalloisesti kiihtynyttä, monasti perin ahdasmielistä uskonnollista käsityskantaa. [...] Vaikka toisinaan virallinen uskonto monista luonnollisista syistä on osannut pysyä niin sanoakseni terveellisesti laimeana, kuuluu mielestäni uskonnon olemukseen, että se, mikäli sen vaikutus on mieliä ylentävä ja siveellisesti arvokas, sittenkin elää vapaudessa perustuen personallisesti elettyyn ja koettuun.

Vaikka K. R. on selvästi itse ateisti, huomaamme hänen olevan taipuvainen antamaan kristinuskon "laimeiden" muotojen "sivistävälle ja jalostavalle vaikutukselle", hieman enemmän arvoa kuin mitä tämän päivän ateistit ja humanistit antavat. Kaikesta päätellen "mielen jalostus", jonka jotkut uskonnon kautta saavuttavat on saavutettavissa myös ilman uskontoja.

"Virallinen uskonto" ja uskonnolliset toimitukset "viran puolesta" ovat vastenmieliset. Sellainen vaikuttaa tyhjältä muodolta ilman sisältöä. Tietysti tällä ei ole tarkoitettu sanoa, että evankelis-luterinen oppi olisi huonompi kuin esim. vapaiden uskonlahkojen. Mutta sen virallisuus ei varmaankaan ole sille ansioksi.

Vapaassa uskonnollisessa elämässä tosin monasti tapaamme ulkokultaisuutta huippuunsa kehitettynä, kenties petostakin. Mutta valtion esiintyessä tunnustuksellisena, valtio itse ylläpitää tekohurskautta. Ei näet valtiolla saata olla mitään vakaumusta, se on asiallisesti mahdotonta. Niinmuodoin "valtion uskonto" on ilmiö, jolta puuttuu juuri se mikä uskonnolle on oleellista, jotta se olisi kunnioitusta ansaitseva.

Käsitykseni mukaan on valtiokirkkojärjestelmä ja valtion tunnustuksellisuus historiallinen jäte niiltä ajoilta, jolloin yksilön itsenäisyyden arvo vielä oli tuntematon ja jolloin valtion tehtäviin luettiin "oikean" opin edistäminen. Se aika on nyt ohi, ja kai jäljetkin siitä joskus häviävät. Ne näkökohdat, joita toisinaan esitetään valtion ja kirkon yhteyden puolesta, mielestäni eivät, nykyajan silmillä katsoen, ole paikkaansapitäviä. [...] Valtion tekeminen tunnustuksettomaksi tietää sitä, että valtion tehtävistä supistetaan pois yksi, joka periaatteellisesti on vastenmielinen ja sitäpaitsi tarpeeton.

Robert J. Brotherus
VAL PJ (ja K. R. Brotheruksen pojan-pojan-poika)