100 vuotta valtion ja kirkon eroa

Tänä vuonna kirkon ja valtion ero täyttää Ranskassa sata vuotta. Jo Ranskan vallankumous (6/1789 - 11/1799) pani alulle Ranskan maallistumisen.

Ranskan perustuslain 1. artikla kuuluu: Ranska on jakamaton, maallinen, demokraattinen ja sosiaalinen tasavalta. Sen tulee taata kaikkien kansalaisten tasa-arvo lain edessä riippumatta alkuperästä, rodusta tai uskonnosta. Sen tulee kunnioittaa kaikkia vakaumuksia. Sen tulee perustua hajautettuun organisaatioon.

Perustuslain toisessa artiklassa on seuraava lause: Tasavallan motto on "vapaus, tasa-arvo ja veljeys".

Missään muualla kuin perustuslain 1. artiklassa uskonnoista ei puhuta mitään. Ranskassa myös poliitikot - harvoja äärioikeistolaisia lukuun ottamatta - pidättäytyvät perustelemasta kannanottojaan uskonnollisilla väitteillä.

Kaikenlainen uskonnonopetus ja hartaudenharjoitus on Ranskan yhteiskunnan kouluissa kielletty. Jos yhteiskunnan tukea saavissa yksityiskouluissa annetaan uskonnonopetusta, sen on oltava oppilaille vapaaehtoista.

Vuoden 2003 mielipidetutkimuksen mukaan 41 % haastatelluista sanoi, että jumalaa ei ole olemassa tai että jumalan olemassaolo on epätodennäköistä. 33 % katsoi, että heidän vakaumustaan kuvaa parhaiten sana ateismi. 51 % katsoi olevansa kristittyjä (osa näistäkin katsoi olevansa ateisteja).

Ennen vuotta 1905 rakennetut uskonnolliset rakennukset ovat Ranskassa valtion omaisuutta. Niitä voidaan kuitenkin käyttää uskonnollisiin tarkoituksiin. Valtio omistaa Ranskassa esimerkiksi suurimman osan katolisista kirkoista. Koska muslimeilla ei ole mitään ennen vuotta 1905 rakennettuja uskonnollisia rakennuksia, he joutuvat ainakin periaatteessa kustantamaan moskeijansa itse. Lähi-Idästä rahaa moskeijoihin onkin virrannut avokätisesti, ja myös kirkon ja valtion ero on hieman rakoillut tässä asiassa.

Uskonnon harjoittaminen (kultti) on Ranskassa verovapaata, mutta kaikkea uskonnollista kulttuuria verotetaan. Vaikka kulttuuria verotetaan, se voi saada valtion tukea, mitä kultti puolestaan ei voi saada. Uskonnollisilla yhteisöillä on usein kahdenlaisia järjestöjä, verovapaita ja verollisia.

Kulttiyhteisöjen saamia lahjoituksia ei yleensä veroteta, paitsi jos ne sattuvat olemaan huomattavan suuria.

Eräs merkittävä poikkeus yleisestä linjasta on, että kymmenestä kansallisesta juhlapäivästä viisi on katolisia juhlapäiviä.

Suurimmat uskontokunnat (kuten katolinen kirkko) hyväksyvät valtion ja kirkon eron ja kannattavat sitä. Suurimman ongelman muodostavat muslimit, jotka eivät välttämättä suostu noudattamaan edes Ranskan lakeja. Parlamentti sääti vuonna 2004 ns. "huivikieltolain", joka kieltää muslimien huivit ja myös muiden uskontokuntien suurikokoiset ja näkyvät symbolit Ranskan julkisissa kouluissa. Mainittakoon, että Ranskan presidentti Jacques Chirac on huivikiellon näkyvä kannattaja.

Vuoden 1950 Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ei mainittu uskontoa muussa mielessä kuin vapautena harjoittaa sitä. Vaikka kristillisdemokraateilla oli siihen aikaan Euroopassa paljon valtaa, he eivät pitäneet tarpeellisena uskontojen mainitsemista muulla tavoin.

Sen sijaan EU:n perustuslain I luvun 51. artikla on seuraava:

51 artikla: Kirkkojen ja ei-tunnustuksellisten järjestöjen asema
1. Unioni kunnioittaa sitä asemaa, joka kirkoilla ja uskonnollisilla yhdistyksillä tai yhdyskunnilla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti jäsenvaltioissa, eikä puutu siihen.
2. Unioni kunnioittaa myös elämänkatsomuksellisten ja ei-tunnustuksellisten järjestöjen asemaa.
3. Unioni käy avointa ja säännöllistä vuoropuhelua näiden kirkkojen ja järjestöjen kanssa tunnustaen niiden identiteetin ja erityisen tehtävän.

Käytännössä tämä artikla on jo etukäteen alkanut toimia niin, että EU on käynyt neuvotteluja uskontokuntien kanssa mutta jättänyt uskonnottomat näiden neuvottelujen ulkopuolelle. Tämä käytäntö on jo riitautettu parlamentin uskonnottomien jäsenten toimesta.

Ranskassa kirkon ja valtion ero jatkuu toistaiseksi lähes rikkoutumattomana.

Aivan täydellistä kirkkojen ja valtion välistä eroa ei ole nykyään missään päin maailmaa, mutta Ranskan tilanne on riittävän hyvä esimerkki kohtuullisen aidosta kirkkojen ja valtion erosta. Kirkon ja valtion ero ei välttämättä lisää ateistien määrää, mutta kirkon ja valtion ero luo puitteet sille, että ateisteja kohdellaan yhteiskunnassa kohtuullisen hyvin.

Ranska on siitä erikoinen maa, että vaikka siellä on oikeasti kirkko ja valtio erotettu, siellä on iso joukko erilaisia ateisti-, vapaa-ajattelija-, rationalisti- jne. järjestöjä. Jos ajatellaan Vapaa-ajattelijain liiton kaltaista järjestöä, voidaan kysyä, mihin Ranskassa tarvitaan vapaa-ajattelijaliittoa, kun siellä ollaan pidemmällä kuin mihin Suomen Vapaa-ajattelijain liitto pyrkii? Ranskan vapaa-ajattelijaliitto siirtyi viime vuosisadan lopulla trotskilaisten johtoon, ja ehkä trotskilaiset tietävät, miksi vapaa-ajattelijaliitto on tarpeen Ranskassa.

Ateistien suuri määrä ei liioin takaa ateismin säilymistä. Neuvostoliiton kaaduttua enemmistö kansasta oli ei-kristittyjä, ja ateistejakin oli aivan pätevien mielipidemittausten mukaan ainakin kolmannes. Sosialismin romahdettua ateistien määrä on koko ajan voimakkaasti vähentynyt, ja mitättömät ateistijärjestöt eivät ole edes saaneet julkisuuteen sitä, että ne ovat olemassa.

Kirkko ja valtio Suomessa

Kuten opetusministeriön kristitty hallintopäällikkö Håkan Mattlin totesi keskustelussa vapaa-ajattelijain lähetystön kanssa, kirkko on Suomessa käytännöllisesti katsoen erotettu valtiosta. Jäljellä ovat uskonnonopetus, kirkkojen oikeus vihkiä ihmisiä avioliittoon ja eräitä muita pienempiä asioita.

Itse asiassa Suomessa kirkon ja valtion ero on pitemmällä kuin Ruotsissa, jossa väitetään vallitsevan kirkon ja valtion eron. Suomessa esimerkiksi uskonnonopetus on uskontokuntakohtaista ja jäännösihmisille opetetaan elämänkatsomustietoa kun taas Ruotsissa kaikille opetetaan yhteistä oppiainetta, joka sattuu olemaan sisällöltään lähes sama kuin Suomen evankelis-luterilainen uskonnonopetus.

Jos jäännösihmisten opetus saataisiin Suomessa järjestettyä yhtä tasapuolisesti kuin uskontojen opetus, ja jos muu uskonnollinen (lakeihin perustumaton ja perustuslain vastainen) pakotus saataisiin pois Suomen päivähoidosta, kouluista ja muista laitoksista, Suomea voitaisiin pitää valtiona, jossa kirkko ja valtio on erotettu.

Jos Suomessa olisi 1960-luvun lopulla ollut toisenlainen järjestö ateistien etuja ajamassa kuin silloinen Vapaa-ajattelijain liitto, tilanne kouluissamme ja hieman muuallakin yhteiskunnassa voisi olla toisennäköinen. Itse olin toiminnassa jo hieman mukana, mm. lehden toimittajana 1969, mutta en silloin pystynyt jäsentämään yhteiskunnallista tilannetta ja sen antamia mahdollisuuksia. Olin asioihin perehtynyt ateisti mutta muuten kokematon.

Monikin voi väittää, ettei asioita peruskoulun tulon yhteydessä olisi voitu hoitaa paremmin, ja heillä on oikeus mielipiteeseensä. 1970-luvulla kuitenkin tapahtui jotakin, johon ei minun tietääkseni etukäteen uskonut kukaan muu kuin minä itse. Valitin uskontojen historian ja siveysopin (Ruotsin uskonnonopetuksen mallin mukaisesta) opetuksesta YK:n Genevessä toimivalle Ihmisoikeustoimikunnalle, ja tapahtui kaksi asiaa.

Ensiksi uskontojen historian ja siveysopin opetussuunnitelma muutettiin vähintään neutraaliksi ja aamuhartaus- yms. pakot poistettiin uskonnonopetukseen kuulumattomilta oppilailta ja kirkkoon kuulumattomilta opettajilta.

Sitten tapahtui kolmas uskomaton asia: Ministerien Stenbäck ja Kivistö esityksestä poiketen (esityksen mukaan maahan olisivat jääneet evankelisluterilainen uskonnonopetus ja kaikille muille tarkoitettu Ruotsin mallin mukainen uskonnonopetus) maahan saatiin eri uskontokunnille tarkoitettu uskonnonopetus ja muille tarkoitettu elämänkatsomustiedon opetus.

Erkki Hartikainen

Numeron 1/2005 sisällysluettelo | muut numerot | Vapaa-ajattelijain liitto