jumalaton kulttuurilehti

Janne Vainio

Tieto ja usko

Uskonto ei aina ole ollut uskon asia. Siellä, missä jonkin tietyn uskonnon asema on kiistaton, se on esitetty oikeana tietona todellisuudesta. Näin oli esimerkiksi katolisen kirkon valtakaudella, jolloin tieteen oli sopeuduttava jumaluusopillisiin reunaehtoihin. Mahdollisuus puhua uskonnoista jonakin muuna kuin tietona on muodostunut vasta siellä, missä tietyn uskonnon asema on tullut haastetuksi. Tämä voi kyseenalaistaa sen oletuksen, että uskomukset olisivat muodostuneet hyödyllisenä evoluutiotekijänä.

Uskomuksia erillisenä kategoriana ei välttämättä ole ollut ennen uuden ajan alkua. Sen sijaan oli sellaisia käsityksiä, joiden oletettiin olevan erehtymätöntä tietoa, jota mitkään uudet havainnot eivät voineet kumota. Keskiajalla kirkko julisti edustavansa muuttumatonta tietoa luonnon todellisuudesta - vastakohtana vaihtelevalle taikauskolle, joka oli ominaista niille joilta puuttui erehtymätön tieto ainoasta jumalasta. Kirjoituksettomissa kulttuureissa puolestaan ei tehty käsitteellistä eroa sen välillä, mikä osa maailmankuvasta perustui sepitteisiin ja mikä luonnon havaintoihin.

"Uskotko sinä luonnonhenkiin?" olisi voinut joskus olla yhtä outona pidetty kysymys kuin jos tänä päivänä kysyisi, uskommeko painovoimaan. Luonnonhenkien palvojat eivät välttämättä ajatelleet "uskovansa" sateiden ja tuulten jumaliin yhtään sen kummemmin kuin me ajattelemme, että säähavaintoihin luottaminen olisi uskon asia. Molemmissa tapauksissa tieto säästä on epävarmaa, mutta se perustuu kuitenkin sellaisiin käsityksiin maailmassa vaikuttavista seikoista, joita pidetään tietona ja joita sen vuoksi ei ymmärretä uskonvaraisina.

Tieteelliselle tiedolle on ominaista epävarmuus, koska tietoa maailmasta saadaan vain sellaisilla menetelmillä, joissa tutkimustuloksia ei voida etukäteen ennustaa. Tiedossa pitäytyminen uskomuksien sijasta merkitsee valmiutta hyväksyä, että uudet havainnot saattavat kumota sen, mitä aikaisemmin oletettiin todeksi. Käsitys tieteen itsekorjaavuudesta on kuitenkin melko uusi keksintö, jota ennen ei ollut mahdollista tehdä eroa tiedon ja uskon välillä.

Uskonnon sijasta voitaisiin käyttää sanaa tiedonto kuvaamaan sellaista maailmankäsitystä, joka ei siihen uskovien mielestä ole uskon asia. Kristinusko oli tiedonnon asemassa keskiajalla, mutta luonnontieteitten renessanssi sekä valistusajan raamattukritiikki muuttivat sen nykyisin ymmärretyllä tavalla uskonnoksi, johon uskottiin tiedosta riippumatta. Vasta silloin, kun luonnontiede saavutti tiedonnon aseman, uskonnoista tuli vakaumuksia muiden joukossa.

Pyhiä kuvitelmia

Kaikki uskonnot eivät ole samalla tavoin uskomuskeskeisiä siinä mielessä, että uskomista niiden sisältämiin kertomuksiin pidettäisiin ratkaisevana kysymyksenä. Ero satujen maailman ja todellisuuden välillä ei ole johdonmukaisesti eriytynyt kirjoituksettomissa kulttuureissa; suomalaisessa muinaisuskossa ei ole sellaista dokumentoitua opinkappaletta, jonka mukaan Ukko-jumalan olemassaoloon tai Väinämöisen historiallisuuteen pitäisi uskoa.

Uskonnoille yhteistä ei ole niinkään usko yliluonnollisten ilmiöiden olemassaoloon, vaan eläminen kuvitteellisten ilmiöiden maailmassa. Yliluonnollisten ilmiöiden olemassaoloon ei kaikissa uskonnoissa vaadita ottamaan uskomuksellisesti mitään erityistä kantaa, mutta kuvittelumaailmaa pidetään kokemuksellisesti keskeisempänä elämän tarkoituksen toteutumiselle kuin sellaista todellisuutta, joka luonnontieteen havaintojen mukaan on totta.

Esimerkiksi shamanismissa ei ole ratkaisevaa usko luonnonhenkien olemassaoloon, vaan sen sijaan ratkaisevana pidetään kykyä kommunikoida näiden oletettujen luonnonhenkien kanssa niiden ilmaantuessa esimerkiksi unessa. Shamanistisessa maailmankuvassa ei ole selvää jakoa unen ja valveillaolon välillä; ero todellisen ja kuvitteellisen välillä on häilyvä samalla tavoin kuin postmodernissa filosofiassa, jonka mukaan tieto on kertomus muiden joukossa. Tiedon ja mieltä muokkaavan teknologian välillä ei osata tehdä valistuneen järjen mukaista eroa, vaan ne mielletään samana asiana.

Myös vanhoissa kirjauskonnoissa (esim. Intian uskonnot) puhutaan jostakin muusta kuin uskomuksista, kun viitataan uskonnonharjoitukseen. Saddha terminä viittaa palvonnalliseen mielentilaan, vaikka se usein käännetään sanalla usko (vrt. sadhu).

Rukoileminen ei ole sama asia kuin rukouksien kohteen olettaminen olemassaolevaksi; on täysin mahdollista laulaa virsiä ajattelematta, että kukaan kuulee. Kristinuskossa on opillisesti keskeinen kysymys, uskooko rukouksien lukija jumalan kuuntelevan rukouksiaan vai ei ja onko hänen uskonsa aitoa vai ei, mutta esimerkiksi mantrojen luvussa keskeistä on sen sijaan rituaalinen harjoittaminen, jota ei ajatuksellisesti tulkita.

Intialaiset uskonnot ovat harjoituskeskeisiä siinä missä kristinusko on korostuneesti uskomuskeskeistä - ja tämä pätee myös palvonnallisissa harjoituksissa (bhakti yoga) eikä ainoastaan niissä joogan lajeissa, joita länsimaissa on markkinoitu psyykkisenä tai fyysisenä voimisteluna. Hartaudellinen mielentila (saddha) ei ole tiettyjen väitteiden käsitteellistä olettamista tosiksi tai epätosiksi, vaan sellainen mielentila liittyy itse rituaaliin, joka toimii käsitteellisestä ajattelusta riippumatta.

Voidaankin pitää ongelmallisena, että länsimaissa on pyritty erottamaan esimerkiksi jooga tai meditaatio "puhtaana harjoituksena" siitä, mikä näissä harjoituksissa on palvonnallisessa mielessä uskonnollista. Palvonnallisen mielentilan rituaalinen ilmaisu on lähes kaikissa joogaopeissa käsitetty yhtä oleellisena osana harjoituksen teknisiä menetelmiä kuin se, että mieltä keskitetään tiettyyn pisteeseen tai ruumista taivutetaan tiettyihin asentoihin.

Joogaoppeja voidaan pitää uskonnollisena mielenmuokkauksena, mutta niissä tunnustetaan usein ainakin rivien välistä se ateistien tietämä tosiasia, että uskonto on luonteeltaan mielen teknologiaa ennemmin kuin sellaista tietoa, jota emme muutoin tietäisi. Filosofisesti esimerkiksi kristinusko ja buddhalaisuus suhteutuvat opinkappaleittensa asemaan hyvin vastakkaisesti. Raamatun mukaan "alussa oli sana" ja sanan oletetaan olevan kirjaimellisesti totta. Buddhalaisuuden kanonisissa kirjoituksissa väitetään opinkappaleiden olevan tiedon sijasta teknisiä menetelmiä, joita toistamalla on mahdollista aikaansaada tietty mystinen kokemus, jonka näkökulmasta kyseiset opinkappaleet ovat pohjimmiltaan virheellisiä.

Buddhalaisuus ei silti eroa muista kirjauskonnoista siinä, että se väittää omaavansa jotakin sellaista tietoa, jota luonnontiede ei voi tavoittaa. Perususkomus on usko siihen, että oletettu valaistumiskokemus johtaa todellisuuden tuntemiseen paremmin kuin tieteelliset menetelmät - mutta kaikkia muita opinkappaleita saatetaan periaatteessa arvioida pyhinä kuvitelmina, joiden tehtävänä on ’huijaamalla’ aikaansaada mystiselle kokemukselle otollinen mielentila.

Hyödylliset itsepetokset?

Miten on mahdollista elää kuvitelmissa ja myöntää kuvitelmien olevan vailla lopullista todellisuuspohjaa? Todennäköinen vastaus on, että kuvitelmat ovat harvoin muutenkaan loogisia. Ihmismieli on valmis kestämään harkittua ja valikoivaa epäloogisuutta; jollei näin olisi, myöskään maalliseen tekopyhyyteen pohjautuvat (usein hyvin taitavat ja hienostuneet) itsepetokset eivät olisi olleet ihmislajille mahdollisia.

Oletusta, että ihminen tarvitsee selviytyäkseen hämärän peitossa olevia kuvitelmia, on yritetty puolustaa humanistisella valistuneen järjen kielellä, jotta vakuuttuisimme siitä, että järkeen luottaminen ei aina ole viisasta. On usein väitetty, että ihmisyhteisöt eivät pysyisi koossa, jollei enemmistö omaksuisi vallitsevia käsityksiä itsepetoksellisesti. Enemmistö ei itse asiassa nykyisinkään tiedä, että maa kiertää aurinkoa, vaan ainoastaan uskoo niin.

Sovinnaiskäsityksien mielikuvapohjainen sisäistäminen on sopeutumismuotona paljon tehokkaampi kuin se, että ihmisyksilö arvioi vakaumustaan järjellisen päättelyprosessin kautta, joka usein johtaa yhteisöjen hajoamiseen. Järkeään ’väärinkäyttäneet’ olisivat tämän selityksen mukaan vain kuolleet sukupuuttoon, koska eivät onnistuneet sisäistämään sosiaalisen menestyksen perusedellytyksiä tehokkaasti.

Uskonnollisen taipumuksen on esitetty syntyneen evoluutiossa mekanismina, jolla lajiyksilöt sopeutuvat yhteisöön siten, että populaation eloonjäämisen edellytykset jatkuvat sukupolvesta toiseen. Kuitenkin sekä ihmis- että eläinyhteisöissä on runsaasti evidenssiä myös sellaisesta koko populaation eloonjäämisen ehdot nopeasti hävittävästä tuhokäyttäytymisestä, joka aiheutuu nimenomaan siitä, että kukin lajiyksilö sopeutui joukkotoimintaan liian hyvin (sen sijaan että olisi käyttänyt järkeään).

Voidaan kiistanalaistaa, onko edes ollut olemassa sellaista "uskontoa", joka olisi menneinä vuosituhansina voinut palvella ihmislajin kehittymistä hyödyllisenä evoluutiotekijänä - vai onko ollut vain nykyistä hatarampaan pohjaan perustuvia tapoja saada tietoa todellisuudesta. Nykyajan uskovaisten pyrkimykset puolustaa oppejaan järkiperäisesti tukevat sellaista oletusta, että hekään eivät pohjimmiltaan pidä oppejaan uskomuksina, vaan kuvittelevat niiden olevan tietoa - ei ehkä varmaa tietoa, mutta sellaista, mikä on jollakin todennäköisyydellä totta.

Kristilliset jumalatodistukset ovat esimerkki siitä, että uskonto on pyrkinyt todistelemaan olevansa enemmän kuin kokoelma uskomuksia. Jos uskonto myöntäisi avoimesti olevansa uskonvaraista, mitään todistuksia ei tarvittaisi.

Tieteenhistorioitsijat ovatkin arvelleet, että jumalatodistuksia ryhdyttiin kehittelemään, jotta keskiajan skolastisessa filosofiassa voitaisiin oikeuttaa luonnontieteellisen menetelmän käyttöönotto vaarantamatta uskonnon asemaa. Jos voitiin todistella, että tieteellisen tutkimuksen edellyttämä järkipäättely riittää osoittamaan uskonnon todeksi, silloin voitiin karsinoida luonnontiede sellaiselle alueelle, jossa siitä ei ollut vaaraa jumaluusopin asemalle.

Voidaankin kysyä, onko uskonnossa nykyisinkään kyse uskomuksista - vai onko kyse vain siitä, että joidenkin oletettujen "perusteiden" oletetaan olevan päteviä osoittamaan esimerkiksi jumalan olemassaolo todeksi. Jos kyse on vain huonosti esitetyistä perusteista, silloin uskontojen oppeja ei pitäisi arvioida vakaumuksina, vaan virheellisenä tietona - aivan kuten jollakulla saattaa olla virheellinen tieto, että maa on litteä ja seisoo pylvään päässä.