|
Vapaa-ajattelijat ovat saavuttaneet erään merkittävän voiton uskonnottomien
oikeuksille. Korkein hallinto-oikeus on päättänyt, että koulujen pitää noudattaa lakia,
jonka mukaan uskonnotonta lasta ei voida vastoin tahtoaan pitää uskonnonopetuksessa.
Ennakkotapaus on merkittävä sikäli, että kouluviranomaisten päähän ei ole pälkähtänyt,
että heidän valtuutensa olisi sidottu voimassa olevaan lakiin. Suomen viranomaiset eivät
tiedetysti aiemminkaan ole ymmärtäneet toimivaltansa laillisia ehtoja ilman oikeuden
päätöstä. Surkuhupaisaa on, etteivät myöskään alemmat oikeusasteet ole laista pahemmin
välittäneet - ne kun mieltävät tehtävänään olevan alamaisen rankaisemisen silloin kun
alamainen ei tottele virkavallan oikkuja.
Uskonnottomien laillisten oikeuksien voitto antaa toki aiheen olettaa, että elämme
sittenkin jonkinlaisessa oikeusvaltiossa. Olisi vain kaikkien osapuolen kannalta
sujuvampaa, jos jopa viranomaisemme jonakin päivänä heräisivät tajuamaan tämän, niin että
itsestäänselvistä asioista ei tarvitsisi joka käänteessä valittaa oikeusteitse. Mutta
liikaahan se on kai vaadittu näiltä yhteiskunnan hyväntekijöiltä.
Uskonnottomien oikeuksien lisäksi käsittelemme tässä numerossa myös keskustelua
uskonnon alkuperästä. Uskontoja on usein pyritty selittämään ihmisyhteisöjä koossapitävinä
hyödyllisinä fiktioina - mutta vaikka tämä selitys pitäisikin paikkansa, sillä on hankalaa
perustella sitä, miksi minulle yksilönä olisi edullista uskoa sellaiseen mitä en pidä
tosiasiatietona. Käytännön kokemus osoittaa, että vaikka ihmisyhteisöt useinkin pysyvät
koossa jakamalla jonkin järjenvastaisen laumamielipiteen, kunkin yksittäisen yksilön oman
edun mukaista on silti käyttää järkeään, vaikkeivät muut käyttäisi.
Olisi säädytöntä altruismia uhrautua uskomaan järjenvastaisiin ja itseä haittaaviin
käsityksiin vain siksi, että jonkin yhteisön koossapysyminen vaatii sitä.
Janne Vainio
|