Uskonnottomuus ei merkitse agnostisismia, joka mielestäni on sievistelevä ja
epärehellinen perusasenne, jos henkilö ei oikeasti usko, että tieteellinen
todistusaineisto tulee lopulta ratkaisemaan kysymyksen Jumalan olemassaolosta puoleen tai
toiseen. Agnostisismi on kätevä verho, jonka taakse moni varovainen tutkija piiloutuu
välttääkseen kiusalliseksi kokemansa aihepiirin, mutta rehdimpää olisi luonnollisesti
tunnustaa väriä tai sanoa edes, että uskonnolliset kysymykset tuntuvat yhdentekeviltä.
Tieteemme on pisara, epätietoisuutemme meri, sanoo William James. Emme tiedä, asuuko
Kuun pimeällä puolella jättiläisiä, jotka piiloutuvat aina kun avaruusluotainten kamerat
sattuvat hollille. Se on tiedon puutetta, jossa rypeminen on hyödytöntä. On niin monia
asioita, joista emme voi tietää, emme kenties tietää milloinkaan, mutta olisi silti
järjetöntä korottaa tietämättömyytemme valtamerta maailmankuvamme keskiöön.
Oma kantani on, että idea kaikkivoivasta Jumalasta, joka on luonut koko suunnattoman
kaikkeuden satoine ja taas satoine miljardeine galakseineen, ei ole pelkästään liki
käsittämätön vaan myös puistattava. Ajatus olennosta, jonka kaikkinäkevässä silmässä
mennyt ja tuleva ovat ikuisesti läsnä, on masentava ja - T.S. Eliotin sanoin - vapautusta
vailla. Se tuntuu riisuvan ihmisarvoni julmemmin kuin mikään mekanistiseksi parjattu
deterministinen filosofia karuimmillaankaan pystyisi tekemään.
Lainaukset Kari Enqvistin palkitusta kirjasta Kosmoksen hahmo (WSOY,
Juva, 2003, ISBN 951-0-27916-1) ss. 238-239.
|