Vapaa-ajattelijoiksi kutsuttiin keskiajan lopulla ihmisiä,
joiden ajattelu oli riippumatonta tuolloin olemassa olevien
uskontokuntien opeista. Nykyisin vapaa-ajattelulla tarkoitetaan
katsomusta, jolle on tunnusomaista järkiperäisyys, avoimuus uusille
perustelluille näkemyksille ja kyky tarkistaa ja tarvittaessa muuttaa
omia katsomuksellisia lähtökohtiaan. Väinö Voipion sanoin
"Vapaa-ajattelija on henkilö, joka luodessaan elämänkatsomustaan
pyrkii pysyvästi tarkistamaan ajattelunsa perusteita antamatta
auktoriteettiuskon sanella käsityksiään, pitäymyksiään ja ohjeitaan.
Hän pyrkii vapautumaan ennakkoluuloista, jotka kahlehtivat henkeämme
ja pitävät silmämme sokeina."
Laajimmassa mielessä vapaa-ajattelulla voitaisiin siis tarkoittaa
sellaista avointa maailmankatsomusta, jota luonnehtii tieteelliselle
ajattelulle ominainen itseäänkorjaavuus. Avoin
maailmankatsomus ei voi perustua dogmeihin eli uskomuksiin, vaan
varman tiedon puuttuessakin enintään sellaisiin olettamuksiin
(hypoteesit), joiden perusteita voidaan tarkistaa ja jotka ollaan
valmiita hylkäämään pätevien vastaesimerkkien perusteella
(falsifioitavuusvaatimus).
Historiallisesti vapaa-ajattelijoiden tehtäväksi on jäänyt
uskontojen sekä muiden ns. suljettujen (itseään korjaamattomien)
maailmankatsomusten kriittinen arvioiminen sekä ajatuksen- ja
sananvapauden puolustaminen siellä, missä se on ollut uhattuna jonkin
tällaisen suljetun opin nauttiman valta-aseman painostuksen takia.
Vaikka jälkimmäinen asia voikin tavoitteena olla kannatettava myös
monien suljettuja katsomuksia (esim. kristinuskoa tai islamia)
puoltavien henkilöiden mielestä, suljettujen maailmankatsomuksien
tavoitteita se ei kuitenkaan käytännössä pitemmän päälle voi edistää;
niinpä sellaisten oppien kannattajat eivät tyypillisesti ole pitäneet
vapautta kovinkaan tärkeänä perusarvona niiden "korkeampien"
arvojen rinnalla, jotka heidän katsomuksessaan ovat keskeisiä. Sen
vuoksi esimerkiksi länsimaissa, joissa valtauskontona on ollut
kristinusko, vapaa-ajattelijoiden keskeisenä kiinnostuksen kohteena
on ollut tämän hallitsevan uskonnollisen elämänkatsomuksen
järkiperäinen kritiikki.
Uudemman vapaa-ajattelun juuret ovatkin 1700-luvun
valistusfilosofiassa, jonka pyrkimyksenä oli oikeuttaa uskonnoista
riippumaton tieteellinen ajattelu sekä moraalinen järkeily. Tässä
sekalaisessa seurakunnassa eräät suuret nimet (esim. John Locke
ja Immanuel Kant) olivat vakaumuksellisia kristittyjä, joiden
mielestä kuitenkin maallinen ja kirkollinen valta piti erottaa
toisistaan ja tieteelliset faktat sekä moraaliset päätelmät tuli
voida esittää muodossa, jossa ne voitiin hyväksyä järkiperäisesti ja
uskontunnustuksesta riippumatta. Eräät muut valistusfilosofit (esim.
Thomas Paine ja Benedict Spinoza) puolestaan olivat
nykyaikaisen raamattukritiikin edelläkävijöitä, jotka sanoutuivat
avoimesti irti koko kristillisestä jumalakäsitteestä.
Kaikki vapaa-ajattelijat eivät välttämättä ole olleet ateisteja.
Monet suuret valistusfilosofit (esim. Paine ja Voltaire)
kannattivat deismiä, jonka mukaan jumalan käsitteellä on
merkitystä korkeintaan jonkinlaisena maailmankaikkeuden "ensimmäisenä
syynä", mutta ei missään tapauksessa enää minään luomakunnan
uskonnollisena kaitsijana ja johdattajana. Spinozalaisen
panteismin mukaan jumalan käsitteellä voitiin johdonmukaisesti
tarkoittaa ainoastaan luonnon kokonaisuutta, joka sinällään oli
kaikenkäsittävä ja järkiperäisesti ymmärrettävissä.
Agnostismi puolestaan voi tilanteesta riippuen johtaa joko
vapaa-ajatteluun tai johonkin uskonvaraiseen ja suljettuun
maailmankatsomukseen. Agnostismi ei ota kantaa jumalan olemassaoloa
koskeviin väitteisiin, vaan se on kannanotto siihen, mistä asioista
ihmiset voivat saada tietoa. Agnostikon mukaan on mahdotonta, että
ihminen voisi koskaan tietää, onko jumalaa olemassa vai ei - ja näin
ollen tämä kysymys on ikuisesti tuomittu jäämään uskon varaan.
Varsin monille ateisteille agnostismi em. mielessä on tietenkin se
nimenomainen peruste, jonka vuoksi he eivät usko jumalaan; koska
tietoa jumalasta ei kerran ole eikä voi olla, niin miksi uskoa?
Toisaalta yhtä monille jumaluusoppineille ja uskovaisille agnostismi
voi olla filosofinen perustelu sille, että he voivat
viimeiseen saakka uskoa - sillä agnostisen dogmin mukaanhan asiasta
ei koskaan voida saada tietoa.
Etiikan autonomisuus
Nykyisen määritelmän mukaan vapaa-ajattelu on "ei-teistinen,
naturalistinen ja eettinen elämänkatsomus" (Vapaa-ajattelijain
liitto ry:n kulttuuriohjelma). Laajemmin on puhuttu myös
tieteellisestä maailmankatsomuksesta. Mitä näillä luonnehdinnoilla
sitten tarkoitetaan?
"Ei-teistinen" viittaa käsitteenä joukkoon sellaisia katsomuksia,
joilta puuttuu oletus jumalasta maailman luojana, kaikkitietävänä
kaitsijana, kaikkihyvänä, kaikkivoipana jne. Vapaa-ajattelijoilla ei
ole tällaista jumalaa todellisuuskäsityksessä (oletusta, että
maailma olisi jumalan luoma) eikä heillä ole myöskään jumalaa
elämänkatsomuksessa (oletuksena, että jumalan johdatus ohjaisi
yksittäisten ihmisten elämää).
Vapaa-ajattelijoilta puuttuu myös oletus jumalasta oikean ja
väärän tai hyvän ja pahan perustana. Positiivisessa mielessä voimme
puhua etiikan autonomisuudesta - periaatteesta, jonka mukaan
etiikka ei perustu uskontoihin eikä muuhunkaan järkiperäisestä
eettisestä päättelystä riippumattomiin uskomuksiin.
Etiikalla tarkoitetaan oikeaa ja väärää sekä hyvää ja pahaa
koskevia arvostelmia. Se, että tällaiset arvostelmat eivät voi
perustua uskontoon, on ilmeistä sille, joka ymmärtää Humen
giljotiinin - periaatteen, jonka mukaan tosiasiaväittämistä ei
ylipäätään voida millään logiikalla päätellä, mikä on hyvää ja mikä
pahaa, tai mikä oikein ja mikä väärin. Sanomalla, että todellisuus
on tietynkaltainen (esimerkiksi jumalan luoma) ei olla vielä
mitenkään perusteltu, miksi asioiden tulisi olla jollakin tietyllä
tavoin (esimerkiksi siten kuin jumala kertoman mukaan haluaa niiden
olevan).
Väite, että maailmankaikkeuden luoja on ilmoittanut luoduilleen
kymmenen käskyä, ei ole minkäänlainen moraalinen arvostelma, vaan
pelkkä tosiasiaväite. Kutsuivatpa vapaa-ajattelijat itseään
ateisteiksi tai agnostikoiksi, heille on yhtäkaikki selvää, että
olipa jumalaa olemassa taikka ei, jumalan olemassaolo ei kummassakaan
tapauksessa olisi millään tavoin kelvollinen peruste sille,
mikä ihmisten mielestä on hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää. Vaikka
jokin jumalan ruumiillistuma ilmestyisi taivaalle kaikkien nähtäväksi
ja ilmoittaisi tahtonsa suoraan koko ihmiskunnalle, näistä
tosiasioista ei silti voitaisi päätellä miten asioiden tulisi olla.
Uskonto ei vapaa-ajattelijoiden näkökulmasta kelpaisi moraalin
perustaksi edes siinä tapauksessa, että se olisi totta.
Täysin vastaavalla perusteella vapaa-ajattelijat voivat hylätä
myös monet muut muodikkaat selitykset sille, mikä on oikein ja mikä
väärin. Esimerkiksi sosiaalidarwinistisessa retoriikassa saatetaan
perustella ihmisten oikeaa paikkaa sellaisella tiedolla, jota voidaan
saada heidän perintötekijöistään tai esimerkiksi sukupuolesta. Voi
olla totta, että naisilla ja miehillä on biologisia eroavuuksia tai
että jopa eri ihmisrotujen keskimääräinen älykkyysosamäärä on
erilainen - mutta ajateltaessa esimerkiksi kaikille ihmisille samoja
ihmisoikeuksia joudutaan ottamaan kantaa moraalisiin sitoumuksiin,
jotka ovat loogisesti täysin riippumattomia siitä, mitkä ovat
tosiasiat tai miten niiden uskotaan olevan.
Tosiasioita koskevat käsitykset eivät ylipäätään ole kelvollisia
moraalin perustaksi, perustuivatpa ne sitten jumalauskoon, magiaan
tai tieteellisen tutkimuksen tuloksiin. Järkiperäiselle moraaliselle
ajattelulle on tunnusomaista, että se ei ylipäätään pyri vetoamaan
siihen, miten asiat ovat - vaan vain perustelemaan, miten asioiden
tulisi olla.
Miksi sitten vapaa-ajattelun yhteydessä puhutaan
tieteellisestä maailmankatsomuksesta, jos tiede ei anna sen parempaa
pohjaa oikean ja väärän arvioimiselle kuin mikään muukaan
todellisuuskäsitys? Vaikkei mikään todellisuuskäsitys voi sinällään
olla minkäänlainen peruste ihmiselämän arvokysymyksille, niin
tieteellinen ajattelu antaa kuitenkin toistaiseksi parasta
mahdollista tietoa maailmasta, ja maailmaa koskeva tieto puolestaan
on ihmiselle hyödyllistä hänen pyrkiessään toteuttamaan sitä, mikä
hänelle elämässä on arvokasta.
Periaatteessa tiede ei ole mitenkään ainoa mahdollinen keino saada
tietoa todellisuudesta, vaan vain toistaiseksi enimmäkseen
luotettavampi kuin muut vaihtoehdot. Jos parempia keinoja löytyy,
niin tiedekin voitaneen hylätä. Oleellisena vapaa-ajattelijat
kuitenkin pitävät eroa tiedon ja uskomuksien välillä;
uskomukset ovat sellaisia olettamuksia, joita pidetään totena ilman
perustetta ja ilman näyttöä, mutta tietoa (vaikkakin usein epävarmaa)
on se, mille on perusteita.
Koska tieto edellyttää perusteita, tiedolle on usein ominaista
sellainen epävarmuus, josta uskomukset eivät aina joudu kärsimään:
tieto saattaa muuttua tai tarkentua. Tietoon luottaminen ei voi olla
pyrkimystä kaikenkattavien maailmanselitysten etsintään, vaan
edellyttää sen seikan avointa hyväksymistä, että aina jää
mittaamattomasti suurempi alue tiedon ulkopuolelle. Uskomukset
puolestaan selittävät kaiken niin kauan, kunnes ne viimein on pakko
hylätä.
Tarkoitus ja syy
Naturalismilla on jo vanhastaan tarkoitettu oletusta, että
todellisuuteen sisältyy vain luonto, mutta ei yliluontoa. Tällaisena
naturalismi esiintyy esim. Aristoteleen filosofiassa, jossa
kaiken taakse oletetaan jumala liikkumattomana liikuttajana
(eräänlaisena abstraktiona, jolla pyrittiin selittämään
taivaankappaleiden liikkeet).
Periaatteessa naturalismi ei vastaa esimerkiksi kysymykseen, onko
jumalaa olemassa vai ei - vaan väittää vain, että mikäli jumala tai
jumalia olisi olemassa, niin nekin toimisivat sellaisten
luonnonlakien alaisuudessa, jotka voitaisiin periaatteessa
tieteellisin menetelmin todeta ja selittää. Sama koskee ns.
paranormaaleja ilmiöitä: jos saat esineitä liikkumaan mentaalisesti,
niin siitä vaan - mutta naturalisti yhtäkaikki väittää, että sekin on
silloin teoriassa selitettävissä joidenkin (kenties vielä
toistaiseksi tuntemattomien) luonnonlakien vaikutuksena, jonka
jälkeen se ei ole mitään yliluonnollista.
Antiikin materialismia pidetään yhtenä nykyaikaisen
vapaa-ajattelun varhaisista esikuvista. Epikuros ja
Demokritos olettivat, että jumaliakin on olemassa, mutta että
ne koostuvat samoista atomeista joista ihminen ja luonto koostuu.
Naturalismista on nykyisin vallalla laajalle levinneitä
virhekäsityksiä. Tavallisin niistä on kausaliteetin ja
teleologian sekoittaminen toisiinsa. Toisin sanoen
luonnonilmiöiden olemassaolon syyn käsitteen kaksi eri merkitystä
sekoitetaan toisiinsa: se, että luonnossa jokin tietty tapahtuma
aiheuttaa joitakin muita tapahtumia, oletetaan samaksi asiaksi
kuin että jonkin tietyn asian tarkoituksena (telos) on
jokin toinen asia.
Länsimaissa tämä sekaannus juontaa juurensa jo Aristoteleen
filosofiaan, vaikka Aristoteles itse osasi kirjoituksissaan erottaa
toisistaan yhtäältä aiheuttavan syyn (kausaliteetti) ja
toisaalta finaalisen syyn (tarkoitus, jonka vuoksi joku tekee
jotakin). Aristoteles loi kuitenkin perustan
olemusajattelulle, jonka mukaan luonnon tapahtumat ovat
selitettävissä viittaamalla kunkin luontokappaleen lajityypilliseen
tarkoitukseen. Kissalla on terävät kynnet, jotta se voisi saalistaa -
eikä suinkaan sen vuoksi, että miljoonien vuosien ajan miljoonat
kissapedot ovat aikaisemmista luonnonolosuhteista aiheutuneiden
syiden seurauksena kehittyneet enimmäkseen teräväkyntisiksi.
Katolisen kirkon opeissa Aristoteleelta periytyvä naturalistinen
virhepäättely on hyvin keskeisellä sijalla; ilman sitä ei olisi
mahdollista ymmärtää niitä opillisia perusteita, joilla yhä
vastustetaan esim. syntyvyyden sääntelyn tekniikkaa puuttumisena
asioiden luonnolliseen tarkoitukseen. Nykyaikainen tieteellisen
keskustelun ilmapiiri on 1800-luvulta lähtien ollut yhä selkeämmin
naturalistinen (nojautuen oletukseen, että luonnontieteiden tulokset
kertovat pohjimmaisen totuuden maailmasta) - mutta nykyaikainen
tieteellinen keskustelu ei ole kuitenkaan kyennyt irrottautumaan
aristotelisen perinteen mukaisesta olemusajattelusta, jossa
"luonnolla" pyritään selittämään ihmiselämän arvoja. Kärjistetysti
sanottuna tieteellisen keskustelun valtavirta on siis ollut miltei
samalla puolella paavin ja kirkkokuntien kanssa. Vastareaktiona on
syntynyt sellaisia postmoderneja filosofioita, joissa koko
luonnontieteellinen diskurssi ja oletus totuudesta halutaan nähdä
vain yhtenä poliittisena vallankäytön välineenä muiden joukossa.
Tässä kohdin vapaa-ajattelijoilla olisi yhä keskustelunavauksen
paikka laajemminkin kuin vain uskonnollisten oppien
haastajina.
|