jumalaton kulttuurilehti

Pentti Niskanen

Tyhmyydestä

"Missään ei ole niin hyvä olla kuin maailmassa", oli isällä tapana sanoa. Leikillään. Totisena ollessaan hänen on täytynyt uskoa toiseen, parempaan maailmaan ja toivoa sinne pääsevänsä. Viimeisinä viikkoina ja kuukausina elämässään, liikuntakyvyttömänä sängyssään uunin takana tuvassa, hän rukoili Jumalaa, että tämä ottaisi hänet luokseen. Viimeisinä päivinä hänen makuuhaavansa paranivat. Äiti piti sitä ihmeenä, joka valmisteli Taivaaseen, toiseen maailmaan, siirtymistä.

Syyskuun yhdennentoista muhammettilaiset murhaajat muistuttelivat toisilleen matkalla World Trade Centeriin, että muutaman minuutin kuluttua he olisivat Paratiisissa nauttimassa palkkiota hyvästä teostaan.

Isän toinen maailma oli tietysti vaatimattomampi, vähemmän mielikuvitusta kiihottava kuin terroristien Paratiisi, eikä hän ollut tehnyt elämässään mitään erikoista, hyvää tai pahaa, mitä nyt äidin epäilyjen mukaan hieman huorastellut, mutta mietin joskus, oliko hän yhtä varma kuin arabit toisesta elämästä, joka oli tuleva ensimmäisen jälkeen.

Luen lehdestä, että jossain amerikkalaisessa kaupungissa protestanttiseen kirkkoon kuuluva kunnollinen perheenisä oli tappanut vaimonsa ja lapsensa varmistaakseen näiden sielun autuuden - ennen kuin lapset ehtisivät tutustua synnin houkutuksiin ja vaimo jonain varomattomana hetkenä tappaa taivasosansa. Tätä voisi pitää esikuvallisen epäitsekkäänä käytöksenä. Vähän tyhmänä myös, sille ei voi mitään. Älyä ja loogista ajattelua arvostamaan tottunut länsimaalainen pitää uskonnollista ihmistä yleensä enemmän tai vähemmän tyhmänä, vaikka ei tavallisesti sano sitä ääneen.

Perheensä tappaneen amerikkalaisen loogisessa ajattelussa ei kuitenkaan ole mitään vikaa. Sitä on niissä uskovaisissa, jotka eivät toimi hänen tavallaan. Alkukantaiset arabit ja afrikkalaiset, jotka harrastavat woodoota ja kumartavat kuusi kertaa päivässä kuviteltua Jumalaansa, ovat selväjärkisiä lähettäessään pelotta itsensä ja/tai läheisensä tarpeen vaatiessa täältä murheen laaksosta parempaan maailmaan. Länsimaiset piispat ja paavit eivät selvyyden hetkinäänkään mene näin pitkälle, vaan kääntyilevät ja vääntyilevät, eivät kiellä eivätkä myönnä ja varmuuden vuoksi kumartavat kaikkiin suuntiin.

"Tyhmän tunteet ovat kuin tuulta täynnä, ajatukset kuin usvaa, kämmenellä ne pois pöläytät kuin hajun housuista. Ilman muistia ja älyä ihminen on kuin peräsitön laiva, jokaisen tuulen heiteltävänä, tänään tähän suuntaan, huomenna tuohon", sanoo eräs ranskankielinen kirjailija.

Tuulen ja usvan osalta kirjailija on oikeassa, mutta muuten tiedetään hyvin, että heikkomuistisenkin peräsin ja ruori takertuu tavallisesti samaan asentoon siinä kahdenkympin kieppeillä. Tämä pitää paikkansa erikoisesti uskonnon osalta. Piispat ovat pettymyksekseen saaneet sen kokea yrittäessään muuttaa päivän Sanaa poliittisten muodikkuuksien mukaan.

Äiti oli myös uskonnollinen niin kuin kuului kunnolliselle ihmiselle. Taivaaseen pääsyään hän ei pitänyt mitenkään varmana eikä vaivannut sillä päätään, mutta se ei johtunut siitä, että hänellä oli tunteissa tuulta ja ajatuksissa usvaa, vaan yleisemmistä syistä. Äidillä oli mielikuvitusta, ja romanttisena sieluna, haaveilijana ja Nyyrikin lukijana, hän olisi tarvinnut Taivaasta tarkempaa kuvausta kuin papit ja pyhät kirjoitukset pystyivät antamaan ryhtyäkseen kokopäiväisesti sinne pyrkimään. Parhaallakin tahdolla kuviteltuna ikävä kyllä kristittyjen tuonpuoleinen on hyvin epämääräinen, haukotusta herättävä paikka, jossa ehkä on palvojille Jumalan kuvia kuin pohjoiskorealaisessa kirkossa Kim Jongin patsaita, mutta melko varmasti ei mitään varsinkaan naista erikoisesti kiinnostavaa.

Entisaikaan ei uskoon lisätty mitään omasta päästä. Uskon puhdistuksen tarvetta tuli vasta demokratian myötä toisen maailmansodan jälkeen siinä kuusikymmenluvun puolivälin paikkeilla. Huomattiin, että vanhat saarnat herättivät enemmän hymyä kuin hurskautta, ja vaivihkaa alettiin vaatia, että Jumalan oli seurattava enemmän aikaansa, muututtava sen mukana. Enää ei satanut saarnastuoleista tulta ja tulikiveä, Sodoma ja Gomorra hyssytettiin pois puheista, tuli tavaksi toistella, että nainenkin on ihminen. Äiti ei olisi tuntenut uutta Jumalaa, joka oli kuin juuri kansanopiston käynyt, kurssitettu ja kammattu ja kaikelle myönteinen.

Uusi usko on suunnattu uudelle sukupolvelle, rengasnenäiselle nuorelle, jonka suosiosta Jumalan ja nuorisopastorin on rippileirillä kilpailtava ratsastuksen ja roolipelien kanssa.

Helvetistä opittiin ennen koulussa ja kotona, että se on Taivaan vastapuoli. Suomessa tiedot siitä olivat melkein yhtä niukkoja kuin Taivaasta. Helvettiin jouduttiin, jos ei päästy Taivaaseen. Luterilaisessa uskossa ei muita vaihtoehtoja ollut. Lapsillekaan.

Luulen, että sain jonkinlaisen käsityksen Helvetistä ensiksi pilakuvien kautta. Helvetissä paloi ikuinen tuli, jossa sarvipäiset tuimasilmäiset pirut kärvensivät ja kääntelivät hiilihangoillaan syntisiä. Hiilihangoista päätellen lämmön lähteenä Helvetissä ei ollut kaasu eikä sähkö, vaan jokin fossiilinen polttoaine.

Meidän perheessä ensimmäinen lapsi oli kuollut kolmivuotiaana. Me muut lapset uskottiin, että Irja, jonka kuollessa isäkin oli itkenyt, oli Taivaassa. Joskus tuulisina päivinä kuviteltiin, että Irjan ääni kuului lehmihaasta. Koska Taivaassa ei käydä koulua, ei kasveta eikä kehitytä, ikuisesti kolmevuotias pikkusisko jäi pian pois meidän leikeistämme. Ja ymmärryksen kasvaessa tuli kauhea epäluulo: entäpä jos Irja, jonkin muodollisen virheen tai pikku synnin vuoksi oli jäänyt pois Taivaasta ja joutunut Helvettiin. Irja osasi jo puhua, joten hän oli voinut vaikka turhaanlausua Jumalan nimen. Ikuisuus on pitkä aika pienelle lapselle Helvetin tulessa. Aikuisena olen ihmetellyt, mitä tuntevat ne uskonnolliset vanhemmat, jotka valokuva-albumeihinsa ovat piirtäneet pirun sarvet synnissä kuolleiden lastensa päähän.

Jokin aika sitten joku mielipiteenmuodostaja Ruotsin televisiossa kummasteli murhaajille joskus langetettuja elinkautistuomioita: "Eihän ketään voi pitää vangittuna koko ikäänsä". Jos Helvetissä näkyy Ruotsin televisio, tuomitut ovat siellä taputtaneet puhujalle.

Opin aikoinaan, että suomalaiset ovat vuosikymmeniä harjoittaneet lähetystyötä Ambomaalla Afrikassa, tarjonneet Helvettiä ja Taivasta niistä ennen mitään tietämättömille. Olisivatkohan syvästi kristittyinä tunnetut hutut sitä kautta päässeet käsiksi Pelastuksen sanomaan?

Tänään olisi ehkä tarvetta tämänpuoleista korostavalle lähetystyölle. Rohkeat saarnaajat voisivat lähteä hillitsemään ylenmääräistä uskonnollisuutta, levittämään sanaa kansoille, ehkä myös Ambomaalla, että vain elämä merkitsee jotain. Että kuolema on kuolema eikä mitään muuta. Monen maankolkan rauhoittaisi se tieto.