|
Pentti Niskanen
(esseekokoelmasta Ryssävihalla Brysseliin)
XX
Kolmekymmentäluvulla ja paljon myöhemminkin lasten
koulupäivä alkoi virrenveisuulla ja Jumalan Sanalla. Kun menin
kansakouluun, minulla oli maine, että olin lukenut Raamatun
kannesta kanteen ja likipitäen osasin sen ulkoa, eikä se ollut
mikään hyvä maine. Lukemista, tai siitä epäiltyä, Raamatunkaan
liiallista lukemista, ei meidän kylässä katsottu hyvällä silmällä.
Maine, jonka olin saanut, oli sitäpaitsi ansaitsematon enkä
ollenkaan käsittänyt mistä se oli syntynyt. Olin vain selannut
Raamattua, lukenut sitä sieltä täältä, varsinkin Vanhaa
Testamenttia, jossa oli jännittäviä kertomuksia. Raamatun uudempi
puoli, Uusi Testamentti, sen sijaan oli lähes käsittämätöntä
tekstiä. Häpesin sitä hieman, niin kuin kaikkea aikuisten
valehtelua.
Opettaja oli eläkettä odottava ukko, joka polki harmonia ja
lauloi lampaan äänellään aamuhartauksissa, mutta jätti muuten
uskonnon osalta meidät oman onnemme nojaan. Isänmaallisuutta meihin
paukutettiin sitäkin enemmän. Opittiin että maailmassa on
kahdenlaisia ihmisiä: suomalaisia ja sitten kaikenlajisia
ulkomaalaisia, joille sopi hieman hymyillä. Ei halveksia eikä
vihata, mutta hymyillä hieman huvittuneesti. (Poikkeuksellisesti
vain ryssää oli jokaisen velvollisuus vihata.)
Viimeisellä luokalla opettajaksi tuli herännyt körttiläinen,
kiltti setä, joka otti korjatakseen koulussa uskontopuolen. Hän oli
saanut minusta sellaisen käsityksen että olin erityisen hyvä
oppilas, koska osasin niin monta raamatunlausetta. En tiedä mikä
sai minut teeskentelemään. Menin jopa hänen pitämäänsä pyhäkouluun.
Useimmiten osasin kuitenkin hävetä.
Uusi opettaja otti tehtävänsä tosissaan. Mutta nyt huomaan, että
suurin osa silloin opitusta on haihtunut päästä, katekismus, jota
lallatettiin ulkoa, jopa kymmenen käskyä (kertotaulun vastine
uskonnossa) ja aikaisin opitut raamatunlauseet. Minussa uskon
siemenet eivät langenneet hyvään maahan. Muistan vain valittuja
kohtia. Käskyistä muistan erityisesti sen joka koskee naapurin
aviopuolisoa, palkollisia ja karjaa. Naapurin aviopuolisoa ei saa
himoita. Karjaa ja palkollisia ei saa kadehtia, ei myöskään
kiinteätä tai irtainta omaisuutta, vaikka naapurilla olisi
viljeltyä 50 hehtaaria ja metsää useita satoja. Meidän kylässä,
jossa oli kommunisteja ja köyhiä palstatilallisia, puhumattakaan
piioista ja rengeistä, tehtiin tässä suhteessa paljon syntiä.
Meille lapsille oli selvää että Jumala oli vanha tuittupäinen ukko,
kesti kehumista miten paljon tahansa mutta kirosi ihmisparkojen
synnit monen sukupolven päähän. Pitkävihainen kuin mikä.
Uskonnon sanoma ja ydin, se opittiin, on pelastusopissa. Se on
lyhyesti seuraava: Jumala loi maailman ja siihen ihmiset, mutta
sitten jokin meni vinoon. Ihmiset alkoivat tehdä syntiä, toisin
sanoen rikkoa annettuja käskyjä. Jumala siitä kirosi ihmiset,
kirota pärskäytti, niin kuin meillä oli tapana sanoa. Ihmisiä
uhkasi tässä vaiheessa ikuinen piina Helvetissä. Niin ainakin minä
käsitin.
"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen
Poikansa... ", lukee Raamatussa. En muista lauseen jatkoa.
Jumalalla, toisin kuin antiikin "epäjumalilla", ei ollut puolisoa,
mutta Hän antoi Pyhän Hengen avustuksella tavallisen työläisvaimon
synnyttää itselleen pojan. Tarkoitus oli antaa tämä Poika rakastetun
maailman vinoon kasvaneiden ihmisten kiusattavaksi ja pilkattavaksi
ja lopulta julmalla tavalla tapettavaksi. Näin oli "kirjoitettu", ja
näin myös tapahtui. Tästä raakuuden osoituksesta Jumala heltyi ja
päätti palkita murhamiehet. Nämä saivat mahdollisuuden "pelastua".
Mikä tämä pelastus oli, jäi minulle epäselväksi. Tästä olisin
halunnut täsmennystä, mutta ujouttani en uskaltanut kysyä, koska
kysymys olisi kenties käsitetty Jumalan pilkaksi. Puhuttiin
kuolemasta ja siitä pelastumisesta, mutta toisaalta jokaisella
ihmisellä oli kuolematon sielu, myös syntisellä, jonka piti paahtua
ikuisessa Helvetin tulessa. Nyt myöhemmin tietysti käsitän, että
uskovaiset eivät enää meidän päivinämme ajattele kovin
täsmällisesti, vaan joten kuten summittain ja suurpiirteisesti.
1900-luvulla eivät tiedemiehetkään enää katsoneet tarpeelliseksi
merkitä maailman karttoihin Paratiisin täsmällistä sijaintia.
"Katsokaa tähtiin tuolla ulkona jonain kirkkaana pakkasyönä!
Teille tulee yhtäkkiä hyvin kylmä ilman Jumalaa," opettaja sanoi.
Hän halusi aivan ilmeisesti meidät "pelastaa".
Demokratia, hän sanoi sivumennen, oli taikauskoa. Maailmassa on
sekä hyviä että huonoja ihmisiä, ja vain hyvät, valitut, "piskuinen
joukko", pääsee Taivaaseen.
Opettajan viimeisenä valttina hänen vakuutuksissaan olivat
erikoisesti oppineet ja kuuluisat ajattelijat, kravattikaulaiset,
korkeissa viroissa. Nämäkin, tällaiset suuruudet olivat uskoneet.
(Siihen aikaan ei ollut vielä teeveejulkkiksia.) Opettaja ei tullut
ajatelleeksi että se oli pohjaltaan hyvin surullista kuultavaa.
Pienessä ihmisessä elää toivo, lohdullinen kuvitelma, että on
muita viisaampia, jotka tietävät kaiken paremmin. Tämä toivo
tukahtui minussa hyvin varhain.
|