|
Erkki Hartikainen
Moraali
Mikä tekee teosta oikean tai väärän? Mitä tarkoitamme, kun
sanomme, että meidän pitäisi tehdä jotakin tai että emme saisi tehdä
jotakin? Kuinka meidän pitäisi elää? Kuinka meidän pitäisi kohdella
muita ihmisiä?
Jos emme pysty sanomaan, miksi kidutus, murhat, orjuus,
raiskaukset ja varkaudet ovat väärin, millä perusteilla voimme estää
ihmisiä tekemästä niitä? Onko moraali makuasia vai onko meillä
perusteluja moraalikäsityksillemme?
Epäilijät (esim. Friedrich Nietzsche) saattavat sanoa, että
useimmat professorit päätyvät todistelemaan omia toiveitaan, joita on
siistitty ja yleistetty. Toisin sanoen nämä professorit tekevät
mutkikkaita tarkasteluja jotka näyttävät sisältävän paljon loogisia
päättelyitä mutta päätyvät lopuksi väittämään, että heidän
ennakkokäsityksensä olivat oikeita.
Vaikka logiikan avulla ei päästäisi moraalikysymyksistä
yksimielisyyteen, sen avulla voidaan johdonmukaistaa niitä ja auttaa
ymmärtämään moraalikäsitysten käytännön seurauksia.
Moraaliajattelu (latinankielen mores = tavat) tutkii
lauseita ja käyttäytymistapoja, joissa ilmenee käsityksiä
hyväksymisestä tai hylkäämisestä, oikeasta tai väärästä, hyvästä tai
pahasta, arvokkaasta tai arvottomasta. Samoin se tutkii päämäärien
valinnan järkevyyttä ja viisautta.
Arvot voidaan jakaa kahteen pääryhmään: moraalisiin arvoihin ja
ei-moraalisiin arvoihin. Ihmisryhmiä, yksilöitä ja heidän
luonteenpiirteitään luonnehditaan usein moraalisilla arvoilla.
Voidaan esimerkiksi sanoa, että uskontokuntiin kuulumattomat ovat
hyviä ihmisiä. Jos sen sijaan sanotaan, että Lada on hyvä auto, kyse
ei ole moraaliarvosta. Kun sanotaan, että Lada on kaunis auto, kyse
on esteettisestä arvosta. Sanaa "arvo" käytetään myös monissa muissa
merkityksissä.
Arvoteoriassa (aksiologiassa) erotetaan toisistaan itseisarvot ja
välinearvot. Itseisarvoina pidetään esimerkiksi moraalisesti hyvää,
kauneutta ja totuutta. Välinearvot eivät ole välttämättä edes
arvokkaita, vaan ne saavat usein arvonsa vasta silloin, kun niitä
käytetään pyrittäessä itseisarvoihin. Esimerkiksi rahan avulla voi
tavoitella itseisarvoja, rakentaa kauniita rakennuksia, tukea
tutkimusta tai auttaa kehitysmaiden hädänalaisia.
Arvoja ilmaistaan arvoarvostelmien avulla. Yllä oleva lause, jonka
mukaan uskontokuntiin kuulumattomat ovat hyviä ihmisiä, on
arvoarvostelma, jota kutsutaan moraaliarvostelmaksi. Lause "ruusut
ovat kauniita" on puolestaan esteettinen arvostelma. Sana
"arvostelma" tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin saksan kielen
Urteil (= lausunto, lausuma).
Arvoarvostelmien lisäksi on mm. totuusarvostelmia.
Totuusarvostelma on esimerkiksi lause "Tämä pöytä on pyöreä".
Totuusarvostelma (propositio) on joko tosi tai epätosi. Sen sijaan
monet ovat sitä mieltä, että arvoarvostelmat eivät ole samassa
mielessä tosia tai epätosia kuin totuusarvostelmat.
Moraaliajattelu jaetaan usein velvoitteen teoriaan (deontologiaan)
ja arvoteoriaan (aksiologiaan). Molempia osia voidaan tutkia
kahdesta näkökulmasta. Ensiksi voidaan kuvailla velvoitteita ja
arvoja (kuvaileva eli deskriptiivinen teoria). Toiseksi voidaan ottaa
teorioihin itse kantaa (arvottava eli normatiivinen teoria).
Sana "normi" tarkoittaa mittapuuta tai mallia. Moraalinormin
avulla ilmaistaan, mikä tai mitkä useista mahdollisista
toimintatavoista on valittava.
Sotalaiva oli partioimassa, kun se näki edessäpäin valoa.
Kapteeni käski ottaa radiolla yhteyttä toiseen laivaan.
- Olette kurssillamme, väistäkää!
- Ei, teidän on väistettävä, kuului vastaus.
Kapteeni hämmästyi tästä vastauksesta.
- Me emme aio väistää. Siirtykää heti kurssiltamme.
- Mekään emme aio väistää. Väistäkää te.
Nyt kapteeni suuttui tosissaan.
- Väistäkää heti, tämä on sotalaiva!
- Tämä on majakka.
Velvoitteita ilmaistaan usein käsky- ja kieltolauseilla, mutta
velvoite voidaan muutenkin sisällyttää lauseeseen. Velvoitelauseita
ovat esimerkiksi: "älä varasta!", "tupakointi on kielletty koulun
alueella", "on pakko noudattaa maan lakeja" jne.
Arvoteorian puitteissa voimme esimerkiksi kartoittaa oman
kulttuurimme arvoja. Kulttuurin sisällä saattaa olla ryhmiä, joiden
arvot eroavat suuresti toisistaan, esimerkiksi ateisteilla,
kristityillä ja muslimeilla voi esiintyä suuria eroja
arvostuksissa.
Voisi ajatella, että uskonnoton ajattelu olisi arvottavaa
(aksiologista). Enimmäkseen se on sitä ollutkin, mutta sen piirissä
on esiintynyt esimerkiksi suuntia, joissa velvoitteita on johdettu
suoraan sisäisestä oivalluksesta (intuitiosta).
Siitä, mikä on hyvää, arvoteoriat esittävät suuren määrän
erilaisia käsityksiä. Niitä esitellään myöhemmin tässä kirjassa.
Hyvää on mm. yritetty liittää mielihyvään, onnellisuuteen, hyötyyn
jne.
Millainen on laihialainen noutaja?
Se tuo aamun lehden naapuripitäjästä.
Voidaan pohtia myös sitä, kenen hyväksi normin noudattamisesta
seuraava arvo koituu. Jos ihminen pyrkii varmistamaan itselleen
mahdollisimman paljon hyvää, kyseessä on itsekkyys (egoismi,
latinankielen sanasta ego = minä). (Toisten hyväksi toimimista
kutsutaan altruismiksi, latinankielen sanasta alter = toinen). Lyhyen
tähtäyksen itsekkyys (egoismi) on helppo tunnistaa. Sen sijaan pitkän
tähtäyksen itsekkyys (egoismi) saattaa näyttää toisten hyvinvoinnista
huolehtimiselta (altruismilta). Esimerkiksi eteenpäin pyrkivä
poliitikko saattaa muiden hyväksi toimimalla vain varmistella omaa
tulevaisuuttaan. Myös ne uskovaiset, jotka ajattelevat muiden hyväksi
toimimisen varmistavan heille itselleen kuoleman jälkeisen elämän
Taivaassa, ovat itsekkäitä (egoisteja). Myös toisen hyväksi
toimimisessa (altruismissa) voidaan erottaa useita muotoja sen
mukaan, kuinka monen yksilön hyvään toiminta tähtää. Usein asetetaan
vastakkain oman maan köyhien auttaminen ja kehitysmaiden
auttaminen.
Voidaan esimerkiksi kysyä, riippuvatko arvot arvottamisesta. Jos
niin on, voidaan kysyä, onko arvottaminen (arvoilla varustaminen)
tunne tai toive vai liittyykö arvottamiseen harkintaa ja tietoa. Entä
onko meillä arvotietoisuus henkisen varustuksemme osana vai ovatko
arvot opittuja? Näitä kysymyksiä käsitellään myöhemmin.
Seuraako siitä, että teko on välttämätön, sen pakollisuus?
Voidaanko sallia mahdoton teko? Seuraako siitä, että teko on
sallittu, sen mahdollisuus?
Kaksi laihialaismiestä tapaavat raitilla, jolloin toinen kysyy:
- Sääkös sen mun poikani eilen sieltä avannosta pelastit?
- Joo mää... toinen vastaa vältellen.
- No missäs sen pipo on?
Sekä arvottavassa (aksiologisessa) että velvollisuusetiikassa
(deontologisessa moraaliajattelussa) joudutaan ristiriitaan, jos
järjestelmään kuuluu useita erilaisia arvoja ja normeja eikä niitten
kesken ole määritelty järjestystä. Tästä syystä olisi hyvä pyrkiä
ilmoittamaan arvojen tärkeysjärjestys ja normien soveltamisjärjestys.
Siitä, onko tämä mahdollista, ollaan erimielisiä.
Toinen pulmatilanne syntyy, jollei ilmoiteta, ovatko arvot ja
normit tarkoitetut liitettäviksi vain kulloinkin esille tulevaan
tekoon vai ovatko ne yleisiä sääntöjä, moniin tilanteisiin
sovellettavaa, arvot samoja vaikka teot ovat eriaikaisia ja
eripaikkaisia. Järjestelmiä, joissa ainakin normit sopivat vain
yhteen tilanteeseen kerrallaan, kutsutaan
tilannejärjestelmiksi. Järjestelmiä, joissa normit ovat
muodoltaan yleisiä sääntöjä, kutsutaan sääntöjärjestelmiksi.
Kummallakin suuntauksella on vaikeutensa. Miten
tilannejärjestelmän kannattaja voi toimia tilanteissa, joita ei ole
ennen kohdannut? Eikö sääntöjärjestelmän kannattaja joudu sallimaan
poikkeuksia yleisistä moraaliohjeistaan? Miten moraalinen kasvatus
on mahdollista, jos moraaliset arvot eivät ole edes jotenkin
yleisiä?
Mielipidetutkimustekniikka tarjoaa mahdollisuuksia mitata arvojen
esiintymistä jossakin kulttuurissa. Voidaan myös mitata
suvaitsevuutta eli sen sallimista, että jotkut yksilöt tai ryhmät
noudattavat eri arvoja ja normeja. Kansainvälisissä tutkimuksissa
Suomi ja Irlanti ovat osoittautuneet Euroopan suvaitsemattomimmiksi
maiksi. Myös tässä asiassa on saatu päinvastaisiakin tuloksia.
Eri kansat, aatteet ja yksilöt ovat olleet hyvin eri
mieltä siitä, mitä normeja tulisi noudattaa. Kun muinaiset kuninkaat
valloittivat naapurimaita, he saattoivat yrittää muuttaa niiden
asukkaiden uskontoja ja normeja. Tällainen johti kuitenkin helposti
kapinoihin. (Esimerkiksi Aleksanteri Suuren (356-323 eaa.)
valloittamalla alueella omaksuttiin suvaitsevuus erilaisia
uskomuksia ja normeja kohtaan). Muinainen Rooma koostui hyvin
erilaisista alueista, ja suvaitsevuutta tarvittiin, jotta valtakunta
olisi pysynyt koossa. Kuitenkin esimerkiksi muinaisessa Roomassa
ryhdyttiin säätämään kaikille kansalaisille yhteisiä lakeja. Syntyi
ns. roomalainen oikeus.
Myöhemmin etenkin kristityt ja muslimit yrittivät yhdenmukaistaa
normeja yhdistämällä sotilaallisen ja uskonnollisen vallan. Toisin
ajattelevat yksinkertaisesti tuhottiin. Jos tässä ei onnistuttu
heti, sotaa kerettiläisiä tai vääräuskoisia vastaan jatkettiin niin
kauan kuin heidät oli alistettu.
Uudella ajalla suvaitsevuutta ovat lisänneet mm. kristinuskon
pirstoutuminen (oli tarpeen lopettaa uskonsodat kuten 30-vuotinen
sota), valistusajattelu, vallankumoukset (esim. Ranskan ja Venäjän
vallankumous), kaupan ja teollisuuden tarpeet (oli tarpeen suvaita
vääräuskoisia yrittäjiä) jne.
Uudella ajalla lukuisat ihmiset ovat yrittäneet löytää perustaa
moraalille. Toisaalta ollaan yleisesti sitä mieltä, että
moraalinormeja ja moraalisia arvoja ei voida palauttaa
tosiasiaväitteisiin. Sen sijaan normeja voidaan yrittää palauttaa
toisiin, yleisempiin normeihin. Esimerkiksi kultaisesta säännöstä
(tee toisille kuten toivoisit tehtävän itsellesi, älä tee toisille,
mitä et toivoisi tehtävän itsellesi, muinaiskiinalainen,
muinaisintialainen ja muinaiskreikkalainen ajatus) voidaan päätellä
suuri määrä yksittäisiä toimintaohjeita. Tasa-arvon ja
oikeudenmukaisuuden periaatteista voidaan samoin johtaa suuri määrä
muita normeja.
Sana "moraali" tulee latinankielen sanasta "moralis", joka
tarkoittaa tapoja koskevaa. "Etiikka" puolestaan tulee kreikan kielen
sanasta "ethika", joka tarkoittaa oppia tavoista. Moraalilla
tarkoitetaan sekä yhteiskunnallista ilmiötä, että yksilöiden
moraalisten käsitysten muodostamaa kokonaisuutta. Etiikka on
puolestaan moraaliajattelua, jonka tehtävänä on moraalin tutkimus.
Moraalikieltä käytetään, kun ilmaistaan moraaliarvostelmia tai
lausutaan moraalisia käskyjä tai kieltoja.
Moraaliarvostelmat sisältävät moraalisanoja. Moraalisanoja ovat
esimerkiksi "hyvä", "paha", "oikein", "väärin", "pitää", "saa",
"parempi", "huonompi".
Moraaliarvostelmia ovat esimerkiksi seuraavat: "Mustasukkaisuus on
alhainen vaikutin." "On väärin olla itsekäs."
Moraalikäskyjä ovat esimerkiksi: "Pidä lupauksesi" "Auta köyhiä
maita!" "Rakasta lähimmäistäsi!"
Moraalisia kieltoja ovat esimerkiksi: "Älä tapa." "Älä varasta."
"Älä valehtele."
Kaikki arvostelmat eivät ole moraaliarvostelmia. Sellaisia
arvostelmia, jotka eivät ole moraaliarvostelmia, ovat esimerkiksi:
"Tämä on hyvä auto." "Ruusut ovat kauniita."
Paitsi kieltä käyttämällä moraalia voidaan ilmaista ilmeiden ja
eleiden avulla. Kun puhumme vihaisesti, ilmaisemme, ettemme hyväksy
jotakin. Vihastuneena saatamme ilmaista moraalisen suuttumuksemme
polkaisemalla jalkaa. Hyväksymisen saatamme ilmaista hymyllä tai
taputtelemalla.
Myös huumori on varsin usein moraalin ilmaus.
Usein moraalikieli on varsin mutkikasta, ja moraalisanojen avulla
saatetaan hämätä ihmisiä.
Voidaan kysyä, mistä johtuu, että ihminen yleensä ryhtyy
arvostelemaan muiden ihmisten tekoja ja niiden vaikuttimia. Tämä
johtuu siitä, että ihminen, (kuten esimerkiksi jo Aristoteles
huomautti) on yhteiskunnallinen olento. Yhteiskunnissa eläviä
eläimiä yhdistää yleensä ainakin jossain määrin myötätunto
(sympatia). Jokaisen yksilön toiminta on omiaan vaikuttamaan kaikkien
muiden yhteiskunnassa elävien yksilöiden tilaan joko edistäen tai
ehkäisten heidän menestystään. Kaikissa yhteiskunnissa syntyy
vallitseva käsitys siitä, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Edellinen
parhaimmillaan edistää yhteiskunnan ja yksilön menestystä,
jälkimmäinen sitä, jolla on vastakkainen vaikutus.
Tämän väitteen paikkansapitävyydestä on kiistelty runsaasti, mutta
vasta viime vuosikymmenien tutkimukset, joissa on sovellettu
peliteoriaa suoraan ihmisiin (selostuksia näistä kokeista on
esimerkiksi Matt Ridleyn kansantajuisessa kirjassa Jalouden
alkuperä, Art House, 1999), ovat osoittaneet sen
paikkansapitävyyden.
Tämä johtaa siihen, että jokaista yksilöä arvostellaan muiden
yhteiskunnan jäsenten taholta. Hänen toimintansa herättävät joko
mielihyvää tai mielipahaa aina sen mukaan, vastaavatko ne niitä
arvostuksia, jotka yhteiskunnassa on hyväksytty vai eivät.
Lapsi omaksuu ensimmäiset moraaliset käsityksensä kotona, kun
vanhemmat käskevät ja kieltävät häntä. Muita moraalisia käsityksiä
hän saa tovereiltaan, muilta aikuisilta ja koulusta. Moraaliset
näkemykset eivät tule tyhjästä, vaan kukin yhteisö kasvattaa niitä
jäseniinsä. Lapsen sanotaan sisäistävän yhteisönsä moraalin, hänelle
kehittyy "yliminä" eli "omatunto".
Seurausetiikoissa tekoja arvioidaan pikemmin tekojen
seurausten kuin hyvien aikomusten tai velvollisuuksien näkökulmasta.
Koska seurausten arvioiminen edellyttää pätevyyttä, seurausetiikka
korostaa tietojen ja taitojen merkitystä. Seurausetiikassa
valehteleminen on melkein aina väärin, koska valehtelemisen
seuraukset ovat yleensä vähemmän toivottavia. Jos joku etsii
ystävääsi murhatakseen hänet, sinulla on seurausetiikan mukaan
oikeus valehdella murhaajalle pelastaaksesi ystäväsi.
Seurausetiikassa pyritään usein arvioimaan tekoja sen perusteella,
miten paljon ne lisäävät hyvinvointia ym. "hyviä" asioita. Koska
hyvinvoinnin kuten melkein minkä tahansa vastaavan inhimillisen
olotilan määrällinen arviointi on vaikeaa, seurausetiikan vastustajat
hyökkäävät tavallisesti voimallisesti tämän teknisen vaikeuden
kimppuun. Usein teon seurausten arviointi on kohtuullisen helppoa,
mutta joskus se on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Tärkeä syy
seurausten arvioinnin vaikeuteen on se, että tulevaisuuden
ennustaminen on vaikeaa.
Seurausetiikka ei ole professorien enemmistön suosiossa. Monet
professorit kuitenkin myöntävät, että käytännön elämässä kuten
talouden suunnittelussa ja lainsäädännössä sekä myös tavallisten
ihmisten yksityisissä ratkaisuissa seurausten tarkastelu on
tärkeää.
Merkillisenä on pidettävä myös professorien enemmistön epäsuoraa
hyvinvoinnin lisäämisen vastustusta. Voidaan kysyä, onko oikeus
hyvinvointiin vain rikkailla ja vaikutusvaltaisilla kuten
professoreilla...
|