|
Risto Koivula
Darwinkin tunkiolle "uusdarwinismista"?
"Evoluutiopsykologian" piirissä esitetään selvästi
uuslamarkistisia näkemyksiä.
Toimittaja Jari-Pekka Vuorela arvostelee Aamulehdessä
09.07.03 positiivisen sävyyn toimittaja Matt Ridleyn teosta
Nature Via Nurture. Genes, Experience and What Makes Us Human
otsikolla "Geenejä ja kokemusta ei voi erottaa."
"Kokemus" käsitteenä monissa eri merkityksissään tarkoittaa
yksilön elämänsä aikana hankkimaa tietoa ympäristöstään ja itsestään,
hänen omaksumiaan toiminta- ja käyttäytymismalleja jne. Herääkin
kysymys, ovatko Ridley ja Vuorela luopumassa siitä darwinismin
keskeisimmästä perusperiaatteesta, että hankitut ominaisuudet eivät
periydy? Onko itse Darwinkin lentämässä tunkiolle
"uusdarwinismista"?
J.-P. V.: Geenit eivät ole rakennuspiirustuksia vaan
reseptejä. Ne ovat aktiivisia yksilön elämän eri aikoina, ja osa
niistä reagoi ympäristöön.
R. K.: Geenit eivät reagoi ympäristöön. Ne reagoivat
ainoastaan RNA-välittäjäaineen ja toisten geenien kanssa. RNA
välittää DNA:n informaatiota soluun, mutta ei päinvastoin. Eikä
ympäristö myöskään "heijastu" suoraan geeniin, vaan ainoastaan
geenien satunnaismuuntelun ja ulkoisen valinnan kautta. Tämä on koko
DNA-perustaisen darwinistisen evoluution perusperiaate, erotukseksi
esimerkiksi hypoteettisesta kemiallisesta evoluutiosta tai
mahdollisista ei-darwinistista biologisen evoluution muodoista,
joita ei Maapallolla nykyisin ole, mutta on saattanut joskus
olla.
J.-P. V.: 1900-luvun kuluessa geeni on ehditty määritellä
perinnöllisen informaation arkistoksi (Johannsen), elämän
yksinkertaisimmaksi peruspalikaksi (De Vries), tautien estäjäksi ja
aiheuttajaksi (Garrod), proteiinien rakennusreseptiksi (Pauling,
Watson ja Crick), yksilönkehityksen vaiheiden kytkimeksi (Jacob ja
Monod) ja luonnonvalinnan kohteeksi (Fisher, Hamilton ja
Dawkins).
Ihmisen tajunnan ja kulttuurin kannalta kaikkein kiinnostavin on
kuitenkin geenin seitsemäs eli evoluutiopsykologinen määritelmä:
kokemuksen välittäjä. Koska Ridley pyrkii selvittämään perimän ja
kokemuksen suhdetta, häntä kiinnostaa geeni laitteena, joka poimii
ympäristöstä viestejä käyttäytymisen avuksi.
R. K.: Geeni ei poimi "viestejä ympäristöstä", eikä edes
ota sellaisia vastaan vaikka kuinka tarjottaisiin! Tämä jos mikä oli
se uusi mullistava asia, minkä Darwin ja Mendel toivat tieteeseen.
Viestejä ympäristöstä ottavat vastaan aistielimet. Ne ovat geenien
ja ympäristön siinä suhteessa yhdensuuntaisen vaikutuksen
tulosta, että valmis aistinelin ei "kerro" geenille rakentumisensa
tuloksesta, saati sitten vastaanottamastaan informaatiosta. Sellaista
mekanismia, jolla tuollainen yksilön hankkimien ominaisuuksien (kuten
kokemusperäisten käyttäytymismallien) geeniin meno tapahtuisi,
nimenomaisesti ja määritelmällisesti ei ole.
Ihmisen tai leijonan kokemukset eivät mene geeniin edes
luonnonvalinnalla. Sen sijaan ne ulkoiset syyt, jotka aiheuttivat
myös kokemuksen, asettavat suoraan yksilön geeneineen "koetukselle"
luonnonvalinnassa. Opitut reagointimallit niihin (juuri se kokemus)
ovat päinvastoin omiaan syrjäyttämään aistinten suoraan laukaisemia
refleksiomaisia synnynnäisiä reagointimalleja, koska heikentävä
mutaatio tuollaisessa ehdottomassa refleksissä ei ole haitallinen,
jos opittu kokemusperäinen ehdollinen refleksi vain korvaa sen
paremmalla mallilla! Tuollaisten ehdottomien refleksien väheneminen
opittujen ehdollisten tieltä onkin evoluutiobiologinen empiirinen
fakta.
Matt Ridleyn oppi "geenistä kokemuksen välittäjänä" ei
olekaan edellä mainitun valossa lainkaan darwinistista, vaan
lamarkistista sosiobiologismia! Se olisi silloin jotakin sellaista,
mutta ilmeisesti toisen "värisenä", kuin minkä monet ovat
aiheellisesti tai aiheettomasti tulkinneet olleen
neuvostoliittolaisen agronomin Trofim Lysenkon ja hänen
kannattajiensa ideologia. (Virallisesti Neuvostoliitossa oli
kaikenlainen ihmisluontoajattelu yhteiskuntatieteissä käytännössä
pannaan julistettua biologismia, kuten Vuorelakin totesi aivan oikein
aikaisemmassa kirjoituksessaan Steven Pinkerin teoksesta
The Blank Slate, ja periytyvyysmekanismit katsotiin siis
biologian sisäiseksi erityistieteelliseksi kysymykseksi, jolla ei
pitänyt olla vaikutuksia yhteiskuntatieteisiin.)
J.-P. V.: Kun 50 000 vuoden takaiset, 100 000 vuoden
takaiset ja luultavasti myös 150 000 vuoden takaiset Homo sapiens
-aivot olivat aivan samanlaiset kuin nykyisetkin, on hiukan vaikeata
selittää ihmisluontoa kulttuurin kehityksellä.
R. K.: Eiköhän asia kuitenkin ole tasan päinvastoin tuossa
suhteessa: nuo samanlaiset aivot todistavat, että se, mikä on
kehittynyt ei ole ne aivot, vaan niiden käyttö.
|