Vapaa Ajattelija 5/2003

jumalaton kulttuurilehti

Vapaa Ajattelijan 5/2003 sisällysluetteloon | Vapaa Ajattelijan sisällysluetteloon | Vapaa-ajattelijain liiton sivustoon


Kirkon ja valtiovallan erottaminen Amerikassa


Valtion uskontoneutraalisuus ei ole ollut itsestäänselvyys edes Yhdysvalloissa, vaan on saavutettu pitkällisen oikeudellisen taistelun tuloksena. Atheist Alliance Internationalin (AAI) puheenjohtaja Bobbie Kirkhart valottaa artikkelissaan amerikkalaisen katsomusvapauden historiallisia juuria.



Jeffersonista Bushiin



Kirkon ja valtiovallan erottamisesta USA:ssa on olemassa kaksi tarinaa. Kristityssä tarinassa pyhiinvaeltajat pakenivat uskonnollista tyranniaa ja perustivat maan, jossa jokainen mies sai vapaasti uskoa mihin halusi ja jokainen nainen sai vapaasti uskoa mitä hänen aviomiehensä tai isänsäkin uskoi. Tämä vahva usko rakensi vahvan maan, melkeinpä Edenin puutarhan, kunnes 1900-luvun puolivälissä liittovaltion korkein oikeus potkaisi Jumalan pellolle kouluista, Elvis veivasi lantiotaan teinityttöjen kirkunan tahtiin ja kansakunta degeneroitui maallistuneeksi Babyloniaksi.

Vapaa-ajattelijoiden versiossa taas joukko kauasnäköisiä valloittajia pakeni eurooppalaisen tyrannian kalkkeutuneita perinteitä ja perusti siirtokuntia jumalallisella oikeudella. Siirtokunnat pidettiin korruptoituneen kuninkaan tossun alla kunnes loistavien ateistien ryhmä Thomas Jeffersonin johdolla kokoontuivat ja keksivät vapauden. He vapautuivat kirkkojen kahleista ja antoivat meille maallistuneen hallinnon. Tämä mahdollisti kansakunnan kasvun taloudellisessa, maantieteellisessä, ja mikä kaikkien tärkeintä, myös älyllisessä mielessä, aina 1900-luvun puoliväliin asti, jolloin Neuvostoliiton aiheuttama paniikki sai meidät lisäämään sanat "Jumalan alla" (under God) lipputervehdykseemme ja kasvava fundamentalismi valtasi hallituksemme, lainsäätäjän toisensa jälkeen, kunnes meistä tuli höpöttävien ja kuolaavien idioottien kansa.

Olen sen käsityksen vallassa, että tämä jälkimmäinen kuvaus amerikkalaisista on eurooppalaisten suosiossa.



Vaikka molemmissa versioissa on hitunen totuutta, totuus, aito totuus, koko puolueeton totuus kuullaan harvoin. Niin harvinaista kuin oikean totuuden kuuleminen onkin, eri versioita tarjotaan edelleen yli tarpeen. Pari tutkivaa kirjoitusta jotka ovat saaneet paljon huomiota tänä vuonna ovat tästä malliesimerkkejä. Molemmat mainitaan erittäin akateemisiksi tutkimuksiksi, vaikka niistä enemmän huomiota saanut on ansainnut tämän tittelin jo ennen julkaisuaan. Daniel Dreisbachin kirja Thomas Jefferson and the Wall of Separation Between Church and State (vapaasti kääntäen Thomas Jefferson ja muuri kirkon ja valtiovallan välissä) ilmestyi elokuun lopussa vuonna 2002, liian myöhään, jotta sitä olisi voitu arvioida tätä puhetta varten.

Näistä toinen, Philip Hamburgerin Separation of Church and State (suom. Kirkon ja valtiovallan erotus) on todellakin hyvin tutkittu, huolellisesti dokumentoitu löytöretki, mutta määränpäänä ei ole totuus, vaan faktat jotka asiayhteydestä pois otettuna tukevat hänen käsitystään, että kirkon ja valtiovallan erotus on 1900-luvun keksintö. Hän jättää kokonaan pois keskeisen kohdan USA:n kirkkoa ja valtiota koskevasta laista. Oikeuslaki (Bill of Rights) kirjoitettiin rajoittamaan pelkästään valtiovallan oikeuksia. Yksikään vakavasti otettava lakitieteilijä ei väittäisi että osavaltioita estettiin tukemasta uskontoa ennen 14.:ttä perustuslain muutosta vuonna 1865. Mutta silloinkin Korkein oikeus tulkitsi lakia minimaalisesti 1930-luvulle asti, jolloin yksilönvapauksia alettiin vähitellen sisällyttää valtiovaltaa rajoittaviin lakeihin. Vuonna 1947, kirkko-valtio päätös, Everson vastaan Opetuslautakunta (Board of Education), lisäsi lakiin uuden lausekkeen (establishment clause). Puhumme Hamburgerin näkemyksestä myöhemmin. Palatkaamme nyt maan perustamiseen, jota edelleen kutsutaan Suureksi kokeeksi.



Vallankumouksen aikaan yhdeksällä kolmestatoista siirtomaasta oli valtion kirkkoja, pohjoisessa kongregationalistinen kirkko ja etelässä anglikaaninen. Niitä oli myös - eikä tilanteen ristiriitaisuutta edes ymmärretty - niissä kahdeksassa osavaltiossa kanssa jotka olivat ratifioineet Jeffersonin vaatimuksen, jota hän oli ehdottanut kotivaltiolleen Virginialle, ja joka takasi "omatunnon vaatimusten mukaisen" uskonnonvapauden. Jeffersonin Virginia ei hyväksynyt tätä ehdotusta ennen kuin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Uskonnonvapaus oli uusi ajatus ja sielläkin missä maallistunut kielenkäyttö sai valtaa, todellisuus oli hankalampi.

Kaikilla osavaltioilla oli joitain uskonnollisia rajoituksia. Jopa Pennsylvania, jota useimmat amerikkalaiset pitävät uskonnollisen vapauden johtajana, edellytti että julkisissa töissä olevat vannoivat, että Vanha ja Uusi testamentti olivat syntyneet jumallisesta innoituksesta.

Minkään tämän ei pitäisi yllättää meitä. Monet uudisraivaajat olivat uskonnollisia fanaatikkoja jotka lähetettiin pois Englannista. Puolelta heidän jälkeläisistään puuttui, paitsi nykyiset edistysaskeleet matkustamisessa ja viestinnässä, myös alkeellinenkaan lukutaito. Deistit - vaikkakin väkilukuisat perustajiemme joukossa - olivat pieni vähemmistö kansasta ja jopa valtiovallan johtohahmoista. Katoliset pysyivät viisaasti Marylandissä, joka oli perustettu heitä varten. Juutalaiset, niin kuin deistitkin, saattoivat edustaa suhteettoman suurta osaa oppineista ja johtajista, mutta olivat liian harvalukuisia uskaltaakseen tunkeutua kansan mieliin, saati päivän politiikkaan. Ihmisten tuntemat uskonnolliset vähemmistöt olivat baptistit ja metodistit. Se, että baptisteille annettiin oikeus olla olemassa - vaikka heille muuten annettiinkin paljon vähemmän oikeuksia - tuntui aika liberaalilta ja jopa hiukan pelottavalta.

Huolimatta Hamburgerin naurettavasta väitteestä että Thomas Painen ajatus maallisesta hallinnosta tuli kristillisestä teologiasta - ala jota Paine vihasi ja joka on vuosisatojen varrella tarjonnut täysin mitätöntä lohtua sekularisteille - ajatus valtiovallan oikeutettujen voimien erottamisesta uskonnon epäoikeutetuista voimista oli jotain uutta, eikä koelaboratoriota jossa sitä testattiin oltu varustettu sillä vankan ajatuksen ja äänekkään taikauskon perinteellä josta saamme nauttia tämän päivän Yhdysvalloissa.



Huolimatta vallankumouksen okaasta kyljessämme, ei ole epäilystäkään että Jeffersonin muurin oli tarkoitus, kuten vertauskuvallisten muurien pitääkin, olla läpitunkematon linnake valtion uskontoa tukevaa vallankäyttöä vastaan. Vaikka hänen näkemyksensä oli vähemmän puhdas kuin me ateistit toivoisimme - hänen käsityksensä oli että nämä oikeudet tulivat Luojalta, isolla L:llä - ne olivat niin vankkoja kuin kukaan voisi toivoa. Ne eivät esimerkiksi sallineet presidentin julistaa paastopäivää.

Jeffersonia kutsutaan usein deistiksi. Monet uskonnottomat henkilöt ymmärtävät tämän niin, että hän uskoi Thomas Painen proto-ateistiseen filosofiaan, jonka deismi olisi varmasti voinut kuulua esi-darwinilaiselle ateistille joka yksinkertaisesti uskoi, että jumala oli looginen selitys syntyperällemme, mutta ei millekään sen jälkeen tapahtuneelle. Mutta Jefferson kutsui itseään myös kristityksi, vaikka pitikin vankasti kiinni siitä, ettei hän uskonut Jeesuksen jumalallisuuteen; ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi uskonut luojajumalaan.

On selvää että hänen ajatuksensa erottamisesta olivat poliittisesti elinvoimaisia. Niistä tuli vaalikysymys vuonna 1800. Pastori William Linn sanoi, "kenen tahansa herra Jeffersonin periaatteiden nimiin vannovan miehen vaalivoitto tuhoaa uskonnon, tuo moraalittomuuden keskuuteemme ja leikkaa yhteiskuntaa koossa pitävät siteet." Ja kirkkoherra John Adams, joka kutsui ajatusta jumalallisesta Jeesuksesta "tavanomaisena absurdiuden peittelynä" laittoi omat tunteensa syrjään vastustaaksen Jeffersonin erotusta yrittäessään turhaan pitää kiinni presidentinvirasta.

Kuten tiedätte, vaalit eivät ratkaisseet tätä kysymystä. Keskustelua käytiin paastopäivistä ja sekularistien väitteistä sotaväen kenttäpappien palkkoja vastaan. Useat osavaltiot eivät sallineet kirkonmiehien mukanaoloa lainsäädäntävallassa, sillä perusteella että jumalan miesten ei tullut olla hallinnon miehiä. James Madison, joka oli jo kerran ollut niin turvallisesti eläkkeellä, vastusti kongressionalistista kappalaisenvirkaa turhaan. Mutta monet asiat pitivät esivanhempamme kiireisinä, sillä isiemme kristillinen Jumala näytti tunkevan ikuisen nenänsä joka väliin julkisten asioiden hoidossa, ja niilläkin alueilla joissa hänet usein torjuttiin, hän palasi aina vaan uudelleen.

Jokaisen nopean muutoskauden jälkeen uudet evankeliset uudistajat pääsivät töihin. 1820-luvulle mennessä oli olemassa General Union for Promoting the Observance of the Christian Sabbath (Yleiskokous kristillisen sapatin vieton edistämiseksi), ja 1830-luvulla hyvää tarkoittavat ihmiset saattoivat alulle vankilaohjelman, jossa kaikki vangit eristettiin jotta heidät voitaisiin pitää kaukana huonoista vaikutteista, ja heidät pakotettiin lukemaan Raamattua koko päivän. Emme tiedä heidän rikoksenuusintatilastojaan, mutta itsemurhia oli paljon.

Yksi kristillinen reaktio erotukseen oli se, että kirkko vastusti juuri aloitettuja sosiaalisia hyvinvointiprojekteja kuten köyhäintaloja. Ajatus oli, että kun hallitus ja kirkko olivat yhtä, hyväntekeväisyys kuului molemmille, mutta kun ne oli erotettu toisistaan, hyväntekeväisyys kuului kirkolle. On mielenkiintoista huomata että näihin päiviin asti sosiaaliturvan taso Yhdysvalloissa on paljon mitättömämpi kuin Euroopassa, jossa vielä on valtionkirkkoja.

Kansakunnan liikkuessa länteen päin, kirkko oli yleensä ensimmäinen rakennus uudessa asutuksessa, ja sitä käytettiin usein myös kunnantalona ja joskus koulunakin. 1870-luvulla, Women's Christian Temperance Union (Naisten kristillinen kärsivällisyysunioni) sai ensimmäiset voittonsa ja saavutti paikallisille tuomioistuimille vallan päättää alkoholijuomien myynnistä, ja vuonna 1877, presidentti Hayes nimitti kuuluisan ateistin Robert Ingersollin lähettilääksi Saksaan, mutta joutui perumaan nimityksen vahvan uskonnollisen vastustuksen takia. Luulenpa että heistä tuntui, että saksalaiset olivat liian helposti korruptoitavissa.



Nämä tapaukset olivat kuitenkin syrjäkysymyksiä. Läpi koko 1800-luvun, kaksi kehityssuuntaa hallitsivat keskustelua kirkon ja valtion erottamisesta, ja molemmissa on ironiaa.

Ensimmäinen oli julkisen koululaitoksen aikaansaaminen. Voisi ajatella että pyrkimys sivistää kansaa olisi suuri siunaus maallistuneelle hallinnolle, mutta tähän päivään saakka ne ovat edelleen periksiantamattomien teokraattien linnakkeita.

Toinen ironinen seikka on se, että katolisten immigraation pelko loi nativistisen liikkeen joka, käyttämänsä sekulaarisen sanaston ansiosta, käännytti monia tavallisia ihmisiä sekularisteiksi, vaikka heidän varsinainen tarkoituksensa oli kieltää katolisilta tasa-arvoiset oikeudet. Lopulta nämä kaksi liikettä kietoutuivat toisiinsa, mutta julkinen koululaitos ehti ensin.

Alusta asti julkisissa kouluissa annettiin uskonnonopetusta ja alusta asti siitä kohistiin. Luonnollisesti Jefferson vastusti Raamatunlukua koulussa, väittäen että se voitaisiin korvata historiallisten faktojen ja "moraalisuuden alkeiden" opetuksella. Tämä näkemys, että moraalisuus löytyi Raamatun ulkopuolella oli erittäin altis konflikteille. Kun Jeffersonin poliittinen liittolainen DeWitt Clinton puolusti häntä sanoen, että "pääasiallinen syy miksi lapset laitetaan kouluun, on että he oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan, eikä että he oppisivat uskontoa," hän lisäsi perään heti kiivaan puheen Raamatun tärkeydestä moraalisena oppaana. Hän ilmeisesti katsoi tämän poliittisesti välttämättömäksi.

Julkiset koulut olivat joko valtion tai paikallisia instituutioita, joita liittovaltion laki ei koskenut. Joissakin paikoissa separatistisella filosofialla oli vaikutusta, mutta useimmat yhteisöt olivat homogeenisiä, koulujen lukukaudet olivat lyhyitä, eikä läsnäolokaan ollut pakollista, joten keskustelu ei yleensä kiihtynyt ennen kuin vasta kun katoliset saapuivat kylään. Silloin kouluista tuli protestanttisen opetuksen välineitä. Esimerkiksi vuonna 1820 New Yorkin kaupunki kielsi, separatistisen filosofian mukaisesti, kouluavustukset kaikille uskonnoille - yhtä lailla niin katolisille, metodisteille kuin baptisteillekin. Suurin saaja oli yksityinen, sekulaarinen järjestö nimeltä Public School Society (Julkisten koulujen yhdistys). He eivät ainoastaan laittaneet oppilaitaan lukemaan Raamattua päivittäin, vaan heidän tekstinsä tuomitsivat myös katoliset pahimmilla mahdollisilla tavoilla.

Kuten suurin osa vihoista, tämäkin nousi pelosta. Englantilaiseen perintöömme kuului katolisten ja protestanttien vuorotteleva vainoaminen, ja 1800-luvulle mentäessä meillä oli lukuisia protestantteja jotka olivat paenneet katolisten valtaa Ranskassa ja etelä-Saksassa. Puhun englantia tänään, koska protestantti nimeltä Anton Kirchhart pakeni tänne mieluummin kuin jäi taistelemaan. Kun hänen lapsenlapsensa näkivät katolisten miehittävän hänen turvapaikkansa rannikon, he saattoivat hyvinkin panikoida.

Tuloksena syntynyt nativistinen liike on meidän nykyajan amerikkalaisten sekularistien nolo, juopunut ja rienaava isoisä. Näissä nativisteissa ei ollut mitään filosofisesti kiehtovaa. Koska katolisten ajateltiin vastustavan kirkon ja valtion erottamista, papistolta piti kieltää oikeus äänestää, he järkeilivät. Tämä on varmasti pilkan arvoinen väite. Mutta käyttäessään erottamispyrkimyksiä kansan ennakkoluulojen oikeutuksena he tekivät asiasta tärkeän amerikkalaisille jotka eivät siihen asti olleet juuri välittäneet koko asiasta. Vaikka nativistien järkeilyissä oli paljonkin vikaa, heidän käyttämistään sanoista tuli usein ajattelevaisempien ihmisten iskulauseita, kun he alkoivat miettiä, mitä kaikilla tasoilla todella maallistunut hallinto voisi antaa meille. Valitettavasti nativistit levittivät myös rumaa stereotypiaa vieraasta kansasta joka piti aseita kirkkojensa alla ja joka lisääntyi vain valloittaakseen koko maailman. USA:ssa sen vaikutus tuntui politiikassa ja yhteiskunnassa kunnes John F. Kennedy valittiin presidentiksi vuonna 1960.



1870-luvulle tultaessa pyrkimys julistaa perustuslain johdannossa että Yhdysvallat on kristillinen kansakunta epäonnistui surkeasti, vaikka tämä melko heikko toteamus olisi nostattanut eloisaa keskustelua vuosisadan alussa. Mutta monet amerikkalaiset eivät olleet valmiita sitoutumaan täysin maallistuneeseen filosofiaan. Kun Korkein oikeus tulkitsi 14. muutoksen perustuslakiin vuonna 1865 - jonka piti antaa kaikille kansalaisille oikeuslain (Bill of Rights) suoja - huomattavasti kapeammin, voimakkaita mutta lopulta epäonnistuneita yrityksiä tehtiin ulottaa uskontopykälä (establishment clause) osavaltioihin.

Vuosisadan loppuun mennessä uskonnollisesti erilaisten siirtolaisten uusi aalto tuli USA:han - juutalaisia, kiinalaisia ja joitain japanilaisia - aiheuttaen tuskin värähdystäkään käsityksessämme separaatiosta. Vaikka he joutuivat kärsimään hirveistä ennakkoluuloista, merkittäviä yrityksiä säätää lakeja heidän uskontoaan vastaan tai jotta heitä voitaisiin rankaista uskonnostaan, ei ollut.

1800-luvun lopulla nativisteja oli edelleen jäljellä, useimmat heistä kuuluisimmassa muodossaan - Ku Klux Klanissa. Vaikka he edelleen periaatteen vuoksi vastustivat ponnettomasti valtiovallan ja kirkon erottamista, ja keksivät jopa seremonian jossa kolikkoa käytettiin Raamatun velvoitteen "antaa keisarille" manaamiseen, heidän pääasiallinen tarkoituksensa oli silti terrorisoida mustia, juutalaisia, ja joskus myös katolisia.

Toinen sekulaarisen filosofian tuote oli Liberal Alliance, josta tuli myöhemmin Liberal League. Se koostui sen aikaisista ateisteista, agnostikoista ja muista vapaa-ajattelijoista. He esittivät yhdeksän vaatimusta:

1. Kirkot ja muu eklesiastinen omaisuus on saatettava verotuksen piiriin.
2. Kappalaisten työskentely Kongressissa, osavaltioiden lainsäädäntöelimissä, sotaväessä, vankiloissa, suojakodeissa ja muissa julkisissa instituutioissa tulee loppua.
3. Kaikki julkiset määrärahat lahkolaiselle opetukselle tai hyväntekeväisyydelle lopetetaan.
4. Kaikki valtiovallan ylläpitämät uskonnolliset palvelut lopetetaan, ja Raamatun käyttö julkisissa kouluissa tekstikirjana tai uskonnollisena harjoituksena lopetetaan.
5. Presidentti, sen paremmin kuin yksikään kuvernööreistä, ei saa julistaa uskonnollisia juhlia tai paastopäiviä.
6. Juridinen vala tulee korvata yksinkertaisella vakuutuksella.
7. Lait jotka suoraan tai välillisesti määräävät sapatin pyhäpäiväksi tulee purkaa.
8. Lait jotka pakottavat "kristilliseen" moraalisuuteen tulee lakkauttaa, ja vain lakeja jotka koskevat luonnollista moraalisuutta, tasa-arvoa ja puolueetonta vapautta saadaan panna täytäntöön.
9. Yhdysvaltojen ja kaikkien osavaltioiden perustuslaeissa millekään uskonnolle ei saa myöntää erityisasemaa ja koko poliittisen järjestelmämme tulee olla sekulaarinen.

Vuonna 1929 Freethinkers' League (Vapaa-ajattelijoiden liitto), toisti kaikki nämä vaatimukset paitsi kahdeksannen. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana muutokset olivat tosiaankin vähäisiä.

Mutta teokraateiksi haluaville ja pitkään kärsineille sekularisteille useat tapahtumat muuttivat Amerikan poliittisen ilmapiirin vuosisadan puolivälissä. Ensimmäinen näistä oli vuoden 1947 oikeuden päätös jutussa Everson vastaan Opetuslautakunta (Board of Education), jossa Hugo Black kirjoitti yhden kaunopuheisimmista koskaan kirjoitetuista Korkeimman oikeuden mielipiteistä, muistellen uskonnollisen suvaitsemattomuutemme historiaa ja julistaen että perustuslauseke tarkoitti täsmälleen sitä mitä siinä luki, nimittäin että mitään lakia joka kunnioittaa uskonnollista instituutiota ei säädetä, ja että tämä ylevä periaate koskee osavaltioita.

Hamburgerin selitys siitä, että Blackin järkeily oli pelkkää rationalisaatiota, että hän tekaisi historian ja lain johon viittasi, perustuu täysin siihen, että nuorempana Hugo Black oli ollut katolisvastainen jäsen Ku Klux Klanissa. Hamburger ei selitä miten tämä aiheutti sen, että Black päätyi tässä tapauksessa katolisten koululasten puolelle nativistista hakijaa vastaan.

Samana vuonna tapauksessa McCullem vastaan Opetuslautakunta oikeusistuin määräsi uskonnollisen opetuksen lopetettavaksi julkisissa kouluissa. Lisää seurasi, kuten hyvin tunnetut päätökset jotka kielsivät koulun suosimat rukoukset.



On todennäköistä että Amerikan paniikinomainen yritys voittaa Jumalan suosio Kylmässä sodassa oli yhtä lailla reaktio näitä julistuksia kuin jumalatonta kommunismiakin vastaan. Syystä tai toisesta lisäsimme sanat "Jumalan alla" lipputervehdykseemme ja teimme sanoista "Jumalaan me luotamme" (In God We Trust) kansallisen iskulauseen, joka on täysin verrattavissa, ja joskus korvaa kokonaan jalon E Pluribus Unum - Monesta yksi.

Pyrkimys saada Jumala takaisin kunnioitettavaan politiikkaan sai vahvistusta odottamattomasta lähteestä - kansanoikeusliikkeestä. Orjuuden jälkeen Etelän mustille, joilta kaikki kansalaisoikeudet oli evätty, oli annettu yksinkertainen puheen- ja kokoontumisvapaus vain kirkossa. Jos joku musta mies äänesti Etelän kaupungissa, kyseessä oli pappi, jonka elanto ei ollut suoraan riippuvainen valkoisista.

1950- ja 60-lukujen kansanoikeusliike nojasi kirkkoon, koska mitään muuta mahdollista kokoontumispaikkaa ei ollut. Ja kuten mustien poliittisten johtajien kuuluukin, järjestäjät olivat pappeja. Tämä antoi meille suositun, vapaamielisen poliittisen liikkeen joka riippui täysin Amerikan perinteisestä protestanttisesta uskosta. Tilaisuus yhdistää hyvät lait ja Jumalan laki ei vielä ollut menetetty.

Tämän jälkeisinä vuosina kouluista on jälleen tullut suuri taistelutanner. Viimeaikainen Newdow'n päätös ei poistanut "Jumalan alla" - sanoja uskollisuudenvalasta, toisin kuin monet väittävät, vaan väliaikaisesti esti sen lausumisen kouluissa. Liian monista poikkeuksista huolimatta uskonnollinen opetus ja opettajan johtamat rukoukset ovat pysyneet poissa julkisista kouluistamme mutta hintana on ollut se, että julkinen koulutus saa paljon vähemmän tukea ja monissa osavaltioissa tieteen opetussuunnitelma on korruptoitunut - evoluutio-aihe saatetaan jättää kokonaan käsittelemättä. Tähän päivään saakka oikeusistuimet ovat pitäneet järkähtämättä kiinni siitä että uskonnollisten evoluutioselitysten opettaminen pysyy poissa kouluista, joskin monet opettajat, virkamiehet ja koululautakunnat ovat olleet vähemmän jyrkkiä.



Nopeat teknologiset ja sosiaaliset muutokset viimeisten 25:n vuoden aikana ovat tehneet amerikkalaisesta yhteiskunnasta uskonnollisemman, varsinkin poliittisen retoriikan suhteen. Meillä on ollut kaksi presidenttiä - Reagan ja nykyinen Bush - jotka tuntuvat esiintyvän uskonnollisina johtajina. He ovat antaneet meille yhä konservatiivisemmat tuomioistuimet, jotka ovat taipuvaisempia äänestämään uskonnon puolesta, kuten viimeaikaisessa koulusetelien tapauksessa (school voucher case), jossa julkista rahaa menee lahkolaisille kouluille.

Vuodesta 1994 lähtien Edustajainhuone on ollut kiihkeän uskonnollinen. Uskonnollisen oikeiston kyky mobilisoida rahaa ja työvoimaa aiheuttaa pelkoa monien kongressiedustajien sydämissä, jotka haluaisivat vastustella. Yksikään uskontoa tukeva laki ei ole liian naurettava mennäkseen läpi Edustajainhuoneessa (House of Representatives). Senaatti takaa suojan kaikista hulluimpia vastaan ja Korkein oikeus joka tulkitsee uskontoasetusta (establishment clause) kapeasti, mutta tähän päivään saakka on kieltäytynyt jättämästä sitä kokonaan huomiotta, ehkäisee joitakin hienovaraisempia rikkeitä.

Vaikka useiden uskontojen hyväntekeväisyyshankkeet, kuten katoliset hyväntekeväisyysjärjestöt tai luterilaiset ja Pelastusarmeijan sosiaalipalvelut, ovat saaneet suurimman osan rahoituksestaan verorahoista, näiden järjestöjen täytyy nyt noudattaa liittovaltion lakia ja julistaa etteivät ne harrasta syrjintää tai käännytystyötä. Siten Bushin hallinto ajaa pientä ohjelmaa joka alkoi ilman suurempaa huomiota Carterin hallinnon aikana, nimeltä Charitable Choice (Antelias/hyväntahtoinen valinta), jossa hallitus päättää antaa minun verorahojani uskonnolliselle hyväntekeväisyysjärjestölle joka ei riko reiluuden ja käännyttämättömyyden rajoituksia.

Lyhyesti sanottuna historiamme ja tulevaisuutemme ovat sama asia, ja 2000-luvun Eurooppa, jossa monimuotoisuus on kasvava todellisuus, voi oppia jotain kokemuksistamme. Vertailukelvottoman populaation kansakuntana yritämme jatkuvasti löytää identiteettiämme. Jotkut etsivät ratkaisua uskonnosta, joka on aina määrittänyt heimon ja jättänyt ulkopuoliset sivuun. Toiset ovat urheasti saarnanneet sitä totuutta, että sekulaarinen maailma on ainoa maailma jonka koko ihmiskunta jakaa, ja tässä maailmassa vapaiden ihmisten hallitus voi hallita.



Bobbie Kirkhart

Käännös: Suvi Laukkanen

Vapaa Ajattelijan 5/2003 sisällysluetteloon | Vapaa Ajattelijan sisällysluetteloon | Vapaa-ajattelijain liiton sivustoon