|
Otteita ateismin historiasta
Ateisteja on ollut yhtä kauan kuin on ollut ihmisiä,
sillä ihminen syntyy ateistina. Ateismi ei ole historiallisen
kehityksen tuote, vaan ateisteja syntyy aivan itsestään mm.
seuraavilla tavoilla.
Ensiksi on mahdollista, että ihminen ei alkuunkaan eikä missään
elämänsä vaiheessa ala uskoa jumalien olemassaoloon. Tämä voi
tapahtua siitä syystä, että ihminen kasvaa ateistien keskellä,
mutta myös siitä syystä, että ihminen ei ala uskoa ympäristöstään
kuulemiaan väitteitä jumalan tai jumalien olemassaolosta. Tämän
kirjoittaja ei missään elämänsä vaiheessa alkanut uskoa jumaliin
vaikka kasvoi ympäristössä, jossa oli uskovia ja uskonnottomia.
Toiseksi on mahdollista, että ihminen lapsena uskoo jumalaan tai
jumaliin mutta toteaa jossain iässä, ettei jumalaa tai jumalia ole
olemassa. Ateistista kirjallisuutta kenties kaikkein eniten
tuottanut Joseph McCabe (1867-1955) oli nuoruudessaan
katolisen kirkon pappi. Tämän hetken tunnetuin Jeesuksen
olemassaolon kriitikko, nykyinen ateisti ja Jeesus -seminaarin
jäsen Robert M. Price oli nuoruudessaan uskovainen.
Vaikka Suomessa kirjoitetaan lähes pelkästään kirkkohistorioita,
englanniksi on ilmestynyt melkoinen joukko ateismin historioita.
Jotkut niistä pyrkivät käsittelemään koko maailmaa, mutta useimmat
keskittyvät jonkin maan tai jonkin alueen ateismin historiaan.
Ateismin historioilla on mielestäni eräs paha vika: Ne
sisältävät ns. lineaarisen historiankäsityksen, jonka mukaan
historiassa tapahtuu väistämättä edistystä, esimerkiksi ateismi on
eri kulttuureissa kehittynyt vähitellen agnostisismiksi ja sitten
ateismiksi. Lineaarisen historiankäsityksen jyrkin kriitikko Sir
Karl Popper (1902-1994) sanoi lineaarista historiankäsitystä
valetieteeksi.
Vaikka ateismi eräissä kulttuureissa olisikin kehittynyt
vähitellen, ateismin historian kirjoja ei mielestäni tarvitse
täyttää kertomuksilla joistakin vapaamielisistä uskovaisista tai
puoliksi ateisteista.
Viimeksi mainitsemaani sääntöön sallin yhden poikkeuksen: Vaikka
johdonmukainen materialisti ei ole välttämättä sananmukaisesti
ateisti, materialismin kehittäjät on syytä mainita ateismin
historioissa siitä syystä, että myös ei-ateististen materialistien
ajatukset ovat tehneet monista muista ateisteja.
Muinaiskreikkalaiset Demokritos (n. 460-370 eaa) ja
Epikuros (341-270 eaa) ajattelivat, että jumalat, jotka
ihmisten asioihin puuttumatta ovat olemassa, koostuvat tavallista
hienommasta aineesta. Epikuros loi perustan nykyiselle
positiiviselle ateismille toteamalla:
"Jos jumala tahtoo estää pahan, mutta ei kykene siihen, silloin
hän ei ole kaikkivaltias. Jos hän kykenee estämään pahan, mutta ei
halua tehdä sitä, hän on pahansuopa. Jos hän sekä kykenee estämään
pahan että tahtoo estää sen, mistä paha tulee? Jos hän ei kykene
eikä tahdo estää pahaa, miksi kutsua häntä jumalaksi?"
Ateisteja on varmaan ollut myös ennen kirjoitustaidon
keksimistä. On sanottu, että kaikkein alkeellisimmilla
kirjoitustyyleillä ateismia ei voitu ilmaista. Joka tapauksessa
esimerkiksi Kungfutsen (551-479 eaa) seuraajissa oli
kiinalaisen historiankirjoituksen mukaan ateisteja, vaikka kiinan
kieltä kirjoitetaan yksinkertaisella merkkikielellä. On
epäilyksetöntä, että nykyisessä Kiinassa on ateisteja.
Muinainen ateismi on hyvin usein dokumentoitu uskontojen pyhiin
kirjoihin. Kun hakusanalla "jumalaton" haetaan eri hakuroboteilla,
löytyy 100-1000 viitettä, joista melkoinen osa viittaa Raamatun
Vanhaan testamenttiin. On ilmeistä, että ateismia esiintyi ennen
ajanlaskun alkua juutalaisten keskuudessa.
Armas Salosen (1915-1981) mukaan kenties kaikkein
vanhimmat merkit ateismista löytyvät Kaksoisvirranmaan (nykyisin
Irak) nuolenpääkirjoituksista. Tietoja Kaksoisvirranmaan
ateisteista on jo noin 4500 vuoden takaa. Kaksoisvirranmaan
asukkaat olivat yleensä hyvin uskonnollisia, mutta välillä esiintyi
myös dokumentoitua ateismia.
Muinaisen Intian ateismi, joka syntyi noin 3000 vuotta sitten,
on dokumentoitu pyhiin kirjoituksiin harvinaisen perinpohjaisesti.
Edes Helsingin yliopiston jumaluusopillinen tiedekunta ei voi
väittää, ettei kysymyksessä olisi aivan selvä ateismi. Laitan tähän
otteen historian maisteri Joseph Edamarukun kirjoituksesta
(suom. EH):
"Toisin sanoen Intian filosofian historia alkaa samanaikaisesti
Intian ateismin historian kanssa. Brihaspathy, joka oli eräs
Rigvedan kirjoittajista, oli Intian ensimmäinen tunnettu ateisti.
Tietoja Kaksoisvirranmaan ateisteista on jo noin 4500 vuoden takaa,
mutta on mahdollista, että heitä on ollut siihen aikaan jo
Intiassakin. Ilman kirjallisia todisteita on vaikeaa tehdä
päätelmiä menneiden aikojen ihmisten ajatuksista."
Brihaspathy ja hänen oppilaansa kielsivät jumalien olemassaolon,
sielun kuolemattomuuden ja kuoleman jälkeisen elämän. Hänen
oppilaansa Dhishana selvitti, että vedalaiset rituaalit
eivät olleet muuta kuin keino ansaita rahaa. Parameshtin,
toinen vedalaisen ajan ajattelija, sanoi, että materia on
äärimmäinen todellisuus. Hän selitti, ettei ollut mitään
mahdollisuutta saada tietoa jostakin kaiken alkuna olevan materian
takana olevasta. Brighu, toinen vedalaisen ajan materialisti
sanoi: "Aine on ikuista, sillä aineesta kaikki oliot saavat alkunsa
ja aineeseen ne palaavat."
Myös Vedat, Upanishadit ja muut tämän ajan kirjoitukset antavat
tietoa ateisteista. Svansnaved Upanishad sisältää pääasiassa
materialistisia ja naturalistisia opetuksia. Sen mukaan ei ole
olemassa muuta kuin ainetta, ja tämän maailman lisäksi ei ole muuta
maailmaa. Se selitti:
"Ei ole mitään jälleensyntymistä, ei mitään jumalaa, ei
mitään taivasta, ei mitään helvettiä. Kaikki perinteinen
kirjallisuus on itserakkaiden hölmöjen työtä, luonto on kaiken
luoja, ja aika kaiken hävittäjä, nämä määräävät asioista eivätkä
palkitse hyvettä tai pahetta määrätessään ihmisen onnellisuudesta
tai kurjuudesta. Kauniiden puheiden pettämät ihmiset turvautuvat
jumalien temppeleihin ja pappeihin, kun todellisuudessa ei ole
mitään eroa jumalan (Vishnu) ja koiran välillä."
On tärkeää huomata, että tämä Upanishadit kirjoitettiin noin
seitsemän tai kahdeksansataa vuotta ennen kristillisen ajanlaskun
alkua. Viidennellä vuosisadalla eaa. syntyivät buddhalaisuus ja
jainalaisuus. Molemmat näistä uskonnoista perustuivat ateismiin.
Tähän aikaan eli 62 toisinajattelevaa filosofia. Ajitha Kesha
Kambaly, heistä kuuluisin, sanoo:
"Jaloista ylöspäin, hiusten latvoista alaspäin, ihon sisällä
sijaitsee jiva, joka on tunnettu vanhana Atmanina (sieluna). Koko
sielu elää. Kun ruumis on kuollut, sielu ei voi enää elää. Se elää
yhtä kauan kuin ruumis elää, se ei voi elää ruumiin häviämisen
jälkeen. Ne, jotka väittävät, että sielu on jotakin ruumiista
erillistä, eivät voi sanoa, onko (ruumiista erotettu sielu) pitkä
vai lyhyt, pallomainen, pyöreä vai kolmikulmainen tai neliömäinen,
kuusikulmainen vai kahdeksankulmainen tai katkera, kirpeä,
kovettava, hapan vai makea tai raskas, kevyt, kylmä, kuuma, sileä
vai karkea. Siksi ne, jotka sanovat, että sielu on ruumiista
erillinen, ovat väärässä."
Nykyisen Intian ateismi ei ole kuitenkaan tuon vanhan historian
perua. Ateismi nousi eri alueilla ihmisten uudelleen keksimänä.
Sekä sivistyneiden paineet taikauskon hävittämiseksi että
kastilaitoksen vastustajien vapautusliikkeet loivat johtajia, jotka
sanoivat suoraan olevansa ateisteja. Tamil Nadun
itsekunnioitusliikkeen johtajan E. V. Ramasamin eli
Periyarin (1879-1973) patsaissa lukee "No God" eli "Ei Jumalaa".
Goparaju Ramachandra Rao (Gora, 1902-1975), myös
suomalaisten tunteman Lavanamin isä, perusti Andhra Pradeshiin
Intian ateistikeskuksen. Intian rationalistiyhdistyksen
pitkäaikainen johtaja Joseph Edamaruku on kotoisin Intian
katoliselta alueelta Keralasta. Nuorempi Edamaruku, Sanal
Edamaruku on äskettäin saanut mainetta apinamieshysterian
hillitsijänä New Delhissä.
Eurooppalainen ateismi on pitkälle antiikin kulttuurista
peräisin. Valtaan päästyään kristityt pyrkivät tuhoamaan
kristinuskon vastaisen kirjallisen materiaalin, ja he
onnistuivatkin siinä melko hyvin. Noin tuhannen vuoden ajalta ei
ole tunnettuja ateisteja ja heidän kirjoituksiaan. Koska ateismi
syntyy ihmisessä myös itsestään, ateisteja epäilemättä oli.
1500-luvulla italialaiset filosofit alkoivat kyseenalaistaa
katolista filosofiaa. Pietro Pomponazzi (1462-1524)
siirtyi aristoteelisesta ajattelutavasta nykyaikaiseen
syysuhteeseen perustuvaan ajatteluun ja piti sielua kuolevaisena.
Samaan tapaan ajatteli myös Geronimo Cardano (1434-1517).
Lucilio Vanini (1585-1619) sai vaikutteita edellä
mainituilta ja katsoi, että materia oli yhtenäinen ja vakio.
Giulio Cesare Vanini (1585-1619) piti ihmistä periaatteessa
koneena ja joutui vainon kohteeksi ympäri Eurooppaa ja tapetuksi
kahden kirjansa takia. Paolo Sarpi (1552-1623) oli jo oikea
ateisti ja sekä Galileo Galilein (1564-1642) että
Giordano Brunon (1548-1600) ystävä. Ateisti Sarpia on
esitelty Vapaa Ajattelijassa 4-5/2000. Sarpi kehitti jumalauskolle
psykologisen selityksen: Turhautuneet ihmiset loivat
kaikkivoipaisen jumalan, joka oli kykenevä tekemään kaikkea sitä,
mitä ihmiset eivät pystyneet. Tämä oli Sarpin mukaan ihmisten
kurjuuden alkujuuri.
1600-luvulla piiloateisteja esiintyi jo laajalla alueella
Euroopassa.
Julkiateismin nosti esiin vasta valistus, mannermaalla n. 1770.
Paul Henri Holbach’in (1723-1789) La Système de la
Nature (1770) (=Luonnon järjestelmä) sisältää negatiivisen
ateismin perusteet. Positiivista ateismia d’Holbach toi esiin
myöhemmissä teoksissaan ja julkaisemalla Jean Meslierin
(1664-1729) testamenttina tunnetun teoksen, joka on mm. jyrkkää
kristillisen moraalin kritiikkiä. Meslierin testamentissa
kerrotaan kansanmiehestä, jonka mielestä kaikki rikkaat ja
vaikutusvaltaiset olisi hirtettävä pappien suoliin. Katolinen
kirkko kiistää, että Jean Meslieriä olisi ollut olemassakaan.
1800-luvulla ateismi sai vahvan liittolaisen sosialismista.
Sekä Karl Marxin (1818-1883) johtamat kommunistit että
Mihail Bakuninin (1814-1876) johtamat anarkistit olivat
julkiateisteja.
Suomessa muinaissuomalainen uskonto vaikutti vielä voimakkaana
1600-luvulla, eikä papisto välittänyt, minkä lajin takauskoa kansa
harrasti, kunhan papin kymmenykset maksettiin. Pappien veronkeruu-
ja kinkerimatkat olivat usein suuria juominkeja, pitiväthän papit
kapakkaakin. Minkäänlaisesta henkisestä vapaamielisyydestä ei
kuitenkaan ollut kysymys, sillä 1600-luvulla maassamme poltettiin
suuri määrä ihmisiä noitina.
1700-luku mainitaan usein luonnontieteiden harrastuksen ja
hyödyn vuosisatana. Valtiovallan vapaamielisyydestä ei voida
kuitenkaan puhua, sillä mm. kuolemantuomio harhaoppisuudesta säilyi
voimassa. Taloudellisista syistä oli kuitenkin pakko alkaa sietää
vääräoppisia ulkomaalaisia diplomaatteja ja kauppiaita. Papiston
juoppous oli ehkä vähenemään päin, ahneus sen sijaan lisääntyi.
Alempaa papistoa kehotettiin taisteluun pakanallista ja katolista
taikauskoa vastaan, usko paholaiseen pidettiin edelleen uskonnon
pääkappaleena.
Valistusaatteet levisivät 1700-luvulla sivistyneistömme
keskuuteen. Valistusfilosofien teosten ja ajatusten tyyssijoja
olivat eräät kartanot, joskin myös papiston ja eräiden muiden
oppineiden keskuudessa tunnettiin jossain määrin näitä aatteita.
Valistuksen ajan aatteet olivat esillä myös aatteellisessa
Valhall-seurassa (1781-1786). Julien Offray de La
Mettrien (1709-1751) , d’Holbachin ja Claude Adrien
Helvetiuksen (17515-1771) teoksia oli lähinnä Monrepon
kirjastossa. Fagervikin kartanon kirjastossa oli puolestaan
Denis Diderot’n (1713-1784) teoksia.
Tunnetuin ja jyrkin ateistisluonteisen maailmankäsityksen
esittäjä 1700-luvulla oli papin poika, kirjailija ja dosentti
Johan Kellgren (1751-1795). Hänet on ikuistettu jopa
Helsingin Yliopiston juhlasalin seinämaalauksessa. Kellgren tunsi
hyvin Voltairen (1684-1778) ja La Mettrien tuotannon, ja
hän oli selvä ateisti. Hän korosti yleisinhimillistä moraalia.
Ateistisävyisten aatevirtausten tunkeutuminen Suomeen
synnytti 1700-luvulla vastareaktioita. Ensimmäinen merkittävä
vastustaja oli Turun piispa Johana Brovallius (piispana
1749-1755). Hän nimitti materialisteja ja ateisteja ihmiskunnan
häpeätahroiksi. Ateismi sai kovan vastustajan Brovalliuksen
seuraajasta Kaarle Mennanderista, samoin piispa Jaakko
Cadolinista. Vuonna 1749 jopa kuningas kielsi yliopiston
filosofisen tiedekunnan opettajia kajoamasta esityksissään
uskonnollisiin kysymyksiin.
Piispoja ja kuningasta tuloksellisemmin työskentelivät
ateisminsävyisiä aatevirtauksia vastaan 1700-luvun loppupuolella
Henrik Gabriel Porthan (1739-1804) ja Frans Mikael
Franzen (1772-1847). Molemmat todella pystyivät vaikuttamaan
aikansa kulttuuriin. Porthanin mukaan ateismia on rangaistava,
koska se on yhteiskunnalle vaarallinen.
Erityisesti Porthan varoitti ateismin levittämisestä rahvaan
keskuuteen. Caloniukselle hän kirjoitti vapaamielisestä
papista, jonka nimi oli Bonsdorff: "Hän on siinä määrin
mieletön, että hän saarnoissaan ja Katkismusta koskevissa
kuulusteluissaan selittää Helvetin tulen pelkäksi allegoriseksi
(vertauskuvalliseksi) lauseeksi ja että paholainen ei enää
vaikuta ihmisiin, tuskin lienee olemassakaan. Mitä on tehtävä
mielettömälle, joka selittää tämmöisiä asioita talonpojille?".
Rahvaan pitämisestä pimeydessä seurasi säätyjen välinen juopa,
joka ilmeni mm. siten, että Kymin ja Porvoon kihlakuntien
talonpojat esittivät vuoden 1771 eduskunnalle valituksen herrojen
vapaa-ajattelusta, "joka usein ilmeni tolkuttomina ja tuomittavina
lausuntoina uskonnon opeista ja sen pääkappaleista sekä Jumalan
pyhästä sanasta ja jumalanpalvelusten sekä kalliiden
armonosoitusten halveksintana".
Sivistyneistön piirissä ja varsinkin upseeristossa kyti sangen
yleinen nurjamielisyys papistoa kohtaan. Papisto moitti usein
aatelistoa siitä, ettei se käynyt kirkossa "eikä edes lähettänyt
sinne palvelusväkeäkään". Papisto yritti taivuttaa herrasväkeä
kirkkokurilla, mutta nämä vastasivat syytöksillä papiston huonosta
elämästä, hurjasta juopottelusta, ahneudesta ym. Erityisesti
sivistyneistö vastusti pappien pyrkimystä muuttaa pappilat
herraskartanoiksi; useissa tapauksissa talonpojat asettuivat vielä
pappien puolelle, vaikka he valtiopäivillä vaativat selvyyttä
pappien oikeuksista.
Herrojen julkinen uskonnon halveksinta oli voimassa olevan
hallitusmuodon vastainen; hallituksen oli sen vuoksi säädettävä
laki, jonka mukaan kirkon sakramenttien hyväkseen käyttö olisi
virkanimitysten ehtona.
1800-luvulla sivistyneistön keskuuteen levisi hegeliläinen
rationalismi. Kovin vapaamielinen J. V. Snellman
(1806-1881) ei ollut, mutta kannatti kansalaisille oikeutta erota
valtiokirkosta ja jopa olla kuulumatta mihinkään seurakuntaan.
1800-luvun lopulla Charles Darwinin (1809-1882)
Lajien synty, joka ilmestyi 1859, alkoi vaikuttaa
sivistyneistöön. Suomessa kehitysoppi huomioitiin parikymmentä
vuotta myöhemmin. Vuoteen 1889 sijoittui "Uskonsota Jyväskylässä"
Eero Erkon (1860-1927) johdolla. Kehitysoppia puolustivat
mm. Ahon veljekset ja Minna Canth (1844-1897).
Suomen työväenpuolue perustettiin Turussa 1899, ja sosialismin
mukana Suomeen tuli marxilainen ateismi.
1900-luvun alussa ateismi oli tullut Suomeen pysyäkseen.
Erkki Hartikainen
|