jumalaton kulttuurilehti

muut lehdet

muut lehdet

Humanisti piispojen puhetorvena

Suomen Humanistiliiton äänenkannattaja Humanisti (1/2003) edustaa mielenkiintoista aatteellista vaihtoehtoa Vapaa Ajattelijalle. Kannen kuvituksena on verenpunaisella taustalla Helsingin Suurkirkon edessä mateleva kansanjoukko. Taivaan valoa säteilee kirkon kupolista alas massoihin päin, joiden ilmeet kertovat sielujen hädästä.

Pääkirjoituksessa Pekka Elo siteeraa kristillisen valistusfilosofi Immanuel Kantin liberaalipasifistista klassikkoa Ikuiseen rauhaan, jota sinällään voidaan yhä pitää ajankohtaisena globaalietiikan puheenvuorona. Suomalaisista filosofeista mukana ovat Ilkka Niiniluoto ja Sami Pihlström laadukkaine artikkeleineen, joissa molemmissa painottuu rationaalisen arvokeskustelun mahdollisuus. Lehden muu kirjoittajakaarti liikkuukin sitten aihepiireissä, joiden yhteys katsomusneutraalin oikeusvaltion puolustamiseen jää hämärän peittoon.

"Yhteiskuntatietoisuuden puutteita" käsittelevässä artikkelissa Arto Selkälä asettaa merkillisellä tavalla vastakkain liberaalin oikeusfilosofi John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian ja "tämän ajan hallitsevaksi ideologiaksi" olettamansa "uusliberalistisen" ajattelun. Jälkimmäisen ajattelun edustajia kirjoittaja ei yksilöi - lukuun ottamatta Ronald Reagania ja Margaret Thatcheria, jotka molemmat olivat tiedetysti vahvaan valtioon ja keskusjohtoiseen markkinakorporatismiin sidotun nationalistisen oikeistopolitiikan kiivaita toteuttajia.

Sama mielikuvituksellinen "uusliberalismin" aave kummittelee myös toisen kirjoittajan, Van der Sen pitkissä vuodatuksissa, joissa miltei joka toinen lause on Marxia ja joka toinen Jeesusta - ja loput suoria lainauksia vasemmistolaisissa kulttuurijulkaisuissa ilmestyneistä suomalaisten mediaintellektuellien haastatteluista. Aatteellisina kiintotähtinä erottuvat latinalaisamerikkalainen vapautuksen teologia sekä Suomen evankelisluterilaisen kirkon "valistunut piispakunta", jonka esittämät kannanotot edustavat elinvoimaisinta "taistelevaa humanismia" maassamme. Kirkon toiminnan valoisimpana puolena nähdään, että papisto osoittaa lahjomatonta siviilirohkeutta sekaantumalla koko yhteiskunnallisen arvovaltansa peliin laittaen siihen, millä tavoin sekulaariyhteiskunnan asioita tulisi kulloinkin poliittisesti järjestää.

Kirjoittaja muistaa siinä sivussa ihannoida myös Fidel Castron tarunomaista oikeaa kättä Che Guevaraa, joka oman elämänsä messiaanisesti uhraten onnistui muuttamaan Kuuban demokraattisena alkaneen vallankumouksen hyvin lyhyessä ajassa neuvostomalliseksi suljetuksi yhteiskunnaksi. Punaisena lankana näyttää olevan sellaisen muodikkaan käsityksen levittäminen, että nykymaailmaa hallitsee jonkinlainen epämääräinen ja pelkoa herättävä liberalismin pimeä uhka ("uusliberalismi"), jonka hallitseva läsnäolo jotenkin selittämättömästi pakottaa kaikkia "yhteiskuntatietoisia" humanisteja pysyttelemään yhteisessä rintamalinjassa niiden muiden pelastuksellisten tahojen kanssa, jotka asettuvat myyttisesti tällaista kaikkialla vaanivaa liberalismin pimeää uhkaa vastaan.

Juuri tällainen logiikka selittää varmastikin laajasti ottaen sen, miksi niin monet nykyvasemmistolaiset ovat liittyneet takaisin kirkkoon ja unohtaneet perinteisen työväenliikkeen ajaman liberaalin vaatimuksen, että julkisen vallan tulisi olla katsomusneutraalia. Siinä missä konservatiivinen papisto pelotteli seurakuntalaisia Helvetin tulella, nykyiset vapautuksen teologian apostolit ovat päättäneet pelotella köyhää ja raskautettua kirkkokansaa uusliberalismin kauhuilla, joiden vallassa piispojen valistuneesta johdatuksesta löytyy uskottava vaihtoehto.

Nykyaikaistettu piruntorjuntaretoriikka jatkuu edelleen kirjoittajan siteeratessa filosofi Thomas Wallgrenia, joka määrittelee tarkemmin, mitä liberalismin pimeä uhka pitää sisällään. Uhkana on liberalismiin sisältyvä negatiivinen vapauskäsitys, jonka mukaan millään yhteisöllä (kuten esim. kirkolla tai kristinuskoon uskovalla kansan enemmistöllä) ei ole mitään lähtökohtaista oikeutta pakottaa vähemmistöjä "yhteisten arvojen" mukaiseen yhteisöllisyyteen. Pakotetun yhteisöllisyyden käsittäminen yksilöön kohdistettuna vapaudenriistona on juuri sitä "uusliberalistista" väärää vapautta, jonka leviäminen tulisi Wallgrenin ja Van der Sen mielestä voida kiireellisesti pysäyttää, jotta "yhteisiä arvoja" luova yhteisöllisyys voitaisiin vielä poliittisesti säilyttää.

Historiallisesti valtionkirkot syntyivät yhdessä modernin valtion kanssa, jossa kansalaisten tekeminen poliittisesti hallittaviksi edellytti tunnustuksellisia taustaoletuksia kansakunnan yhteisestä arvopohjasta. On ymmärrettävää, että piispat sopivat luontevasti tällaisten kansalaisia laajasti yhdistävien "yhteisten arvojen" tulkitsijoiksi, mikäli lähtökohtana on sellainen ajattelu, että tietyn valtion kansalaiset kuuluvat jonkinlaiseen laajennettuun perhekotitalouteen, jolla oletetaan olevan jotkin yhteisen tunnustuksen mukaiset käsitykset hyvästä elämästä. Katsomusvapauden vaatimus sen sijaan seisoo tai kaatuu negatiivisen vapauskäsityksen mukana - ja Humanisti-lehti on ainakin tässä numerossa selvästi osoittanut valinneensa puolensa.

Janne Vainio

muut lehdet

Ateismia Kristuksen hengessä?

Kaltio-lehden numeron 2/2003 A-teismi -jutussa Tuomas Nevanlinna kirjoittaa: "Tuomitessaan oman kulttuurinsa uskonnon ateismi nojaa kristillisiin arvoihin. Ateismi etenee aina Kristuksen hengessä: totuuden, vilpittömyyden, tasa-arvon, syntipukkien vastustamisen ja myyttikritiikin nimissä". Mainitussa jutussa Nevanlinna ja Vapaa-ajattelijain liiton järjestösihteeri sekä Vapaa Ajattelija -lehden päätoimittaja Janne Vainio vaihtavat näkemyksiä ateismista.

Joitakin vuosia sitten ennustin puolileikilläni, että pian ruvetaan varmaan väittämään Jeesuksen olleen ateisti. Kun yllä kerrotun kaltaisia mielipiteitä nyt tulee julkisuuteen, ennustus ei ehkä ollut aivan huono. Vai onko tässä kysymys siitä, että Jeesus on aina päivän mielipide, ei muuta?

Kimmo Sundström

muut lehdet

Naispapit skeptikkoja?

Jehovan todistajien julkaisema Herätkää! (8.4.2003, nro 7) julkaisi erikoisen uutisen. Lontoolaisen The Times -lehden mukaan Englannin kirkon naispapit suhtautuvat "kristinuskon keskeisiin opinkappaleisiin yleensä paljon epäilevämmin kuin mieskollegansa". Lähes 2000 Englannin kirkon pappia käsittänyt tutkimus tuotti tuloksen, että 80 prosenttia miespapeista uskoi Jeesuksen kuolleen maailman syntien pois pyyhkimiseksi, kun naispappien joukossa vastaava määrä oli vain 60 prosenttia. Jeesuksen Kristuksen ylösnousemukseen uskoo miespapeista 70 prosenttia, naispapeista 50 prosenttia. Tutkimuksen teetti Cost of conscience-järjestö.

Ei tietenkään ole mikään ilonaihe, että naiset miesten asemesta tai skeptikot uskovaisten asemesta puijaavat ja huijaavat ihmisiä. Mitä hyveellisempi ja paremmalla ymmärryksellä varustettu ihminen on, sen suurempi häpeä ryhtyä papiksi. Uskonnoton leipäpappi ei ansaitse sääliä hänkään. Ei kenenkään ole nykyisin pakko ryhtyä papiksi. Aina löytyy jotakin kunniallista työtä. Ja joutilaisuuskin on varteen otettava vaihtoehto, sillä työtön pappi on poissa pahanteosta.

Kimmo Sundström