|
Länsimaiden perikato
Aikaisemmin Pentti Kähkönen kertoo halunneensa
pelastaa ihmiskunnan. Tuolloin hänelle sanottiin, että pelastustyö
on turhaa, "kyllä luonto ravistelee täit tukasta." Länsimaisen
kulttuurin tuhoutuminen ei kiinnosta monia, koska on olemassa
tähdellisempääkin tekemistä - kuten katsella TV:tä.
Tuhosuuntaiset trendit alkoivat 1700-luvulla, jolloin uusi
konekulttuuri (UKK) alkoi progressiivisesti syrjäyttää
vanhaa maatalouskulttuuria (VMTK). Kähkönen muistaa
ensimmäisen auton, "jota ihmettä pojat meni aina katsomaan."
VMTK:n tuho on tapahtunut nopeasti, ja tämä on hänen mielestään
historian suurin onnettomuus. "Kehitys-sanan sijasta käyttäisin
nimeä hävitys."
VMTK olisi Kähkösen mukaan voinut jatkua ikuisesti, koska siinä
ei ollut tuhosuuntaisia kehitystrendejä. UKK sen sijaan on
progressiivinen - "ei olotila, vaan rynnäkkö." Kehityssuunta tulee
vääjäämättä muuttumaan joskus, koska pian ei ole tilaa uusille
suuremmille koneille ja koska autojen lisääntyminen ei voi jatkua
loputtomiin. "Jo nyt autot estävät pääsemästä autolla mihinkään."
"Suomessa oli 1800-luvun lopulla korkein mahdollinen
kulttuuritaso, jolla ihminen ja luonto elivät sopusoinnussa
keskenään." Elinympäristö oli puhdas ja terveellinen; maanpintaa ei
päällystetty asvaltilla. Ei ollut mitään täysin käsittämätöntä - ei
tavaroita joiden toiminnan käsittäminen vaatisi
erityisasiantuntemusta, eikä outoja naapureita.
"Ihmiset pysyivät rehellisinä, koska luonnon kanssa ei voinut
valehdella eikä voinut pettää itseään. Rehellisyys on syntynyt
luonto-olosuhteissa ja tuhoutuu kaupungeissa." Luonto oli myös
taiteiden perusta, jota ilman kulttuurimme kaikki keskeiset teokset
olisivat jääneet syntymättä.
Informaatiotulvan puuttuminen mahdollisti Kähkösen mukaan
itsenäisen ajattelun, jota ei nykyisin tunneta. Oleellista oli myös
jokaisen omakohtainen toimeentulovastuu, joka oli riippuvaista
luonnon käyttäytymisestä. "Terveestä kaupunkilaisjärjestä ei ole
kuultu koskaan puhuttavan."
Teoreettinen koulutus ei ollut välttämätöntä, koska työt
opittiin vanhemmilta. "Perheet pysyivät koossa ja hoitivat samaa
ammattia yhteisvoimin; miesten ja naisten välinen roolijako oli
selkeä ja luonnollinen."
Romanttisessa idyllissä oli "kaksi pahaa mörköä", jotka olisivat
voineet ajaa kulttuurin umpikujaan. Yksi oli väestön lisääntyminen,
jota siirtolaisuus kuitenkin huojensi. Toinen oli konekulttuuri,
joka tuhosi toimeentulon riippuvuuden luonnollisesta valinnasta.
"Työ karsi heikkoja ja sairaita, mutta henkiinjääneet pysyivät
terveinä." Luonnonvalinta mahdollisti kulttuurin selviämisen
vaikeinakin aikoina. "Talvisodan miehet olivat miehiä, joita ei
enää ole."
Konekulttuurin konnantyönä oli maatalouskulttuurin täydellinen
hävitys; edes edellä lueteltuja "hyviä puolia" ei säilytetty.
Kaupungistumisen edellyttämä tehomaanviljely on muuttanut maapallon
myrkkypilleriksi ja laajeneviksi kaatopaikoiksi. "Aiemmin mistä
tahansa Suomen järvestä saattoi juoda vettä."
"Kaupunkirutto" on aiheuttanut "vieraantumisen luonnosta ja
luonnollisesta elämästä. Ei voi kotiutua, joka puolella tekniikkaa
jota ei ymmärrä." Fyysinen rappeutuminen on tehnyt kävelemisestä
epänormaalia. "USA:ssa saa poliisin kimppuunsa, jos lähtee
kävelemään."
Vieraantumaton suhde luontoon ja lähiympäristöön näyttää olevan
Kähköselle itseisarvo, jonka kadotessa "käytöstavat raaistuvat" ja
"taiteet luhistuvat huijaukseksi" joka ei enää esitä mitään.
"Ihmiset seurustelevat koneiden eikä naapureiden kanssa." Lapset
kootaan lastentarhoihin ja kouluihin, joita hän pitää
"keskitysleireinä". Luontoperustaisen toimeentulovastuun poissaolo
johtaa siihen, että "raha on kaiken mittana, vaikkei voisikaan
mitata" ja että "ihmiset opettavat toisilleen epärehellisyyttä sen
sijaan, että luonto opettaisi rehellisyyttä." Elämä muuttuu tyhjäksi
ja tarkoituksettomaksi, kun luonto ei pakota vastuuseen omasta
toimeentulosta. "Ei tule aitoja elämäntunteita."
"Toimeentulovastuun riistäminen" liittyy myös siihen, että työtä
ei tehdä itselle, vaan toiselle, jolloin se on laadullisesti
huonompaa. Kellon orjuus ja työn pakkotahtisuus on syrjäyttänyt
"luontoperustaisen" tulosvastuullisuuden. Tietokone tekee työt
sotkuisiksi ja koulutuskustannukset paisuvat kohtuuttomiksi. Ennen
yksi ihminen teki satoja eri työtehtäviä; nykyään yhden tehtävän
suorittamiseen tarvitaan satoja eri ihmisiä ja koneita.
Elinkeinojen riippuvuus koneista tekee elinkeinonharjoittajat
riippuvaisiksi lainoituksesta. "Ennen tarvittiin kirves ja kuokka,
nykyään velaksi ostetut koneet." Veri ja maapohja turmeltuvat
rahanlainaajien kontrolloiman teknologisen automatisaation
vaikutuksesta, joka tekee ihmisistä sosiaalipummeja.
Kähkönen näyttää uskovan muodikkaaseen luddiittiteoriaan,
jonka mukaan maailmanlaajuisen kilpailun aiheuttama
tuotantokustannusten pienentämiseksi tapahtuva automatisointi on
työttömyyden lisääntymisen syy; koneiden ja ihmisten välinen
"tulonjako" johtaa siihen, että yhä harvemmat pystyvät enää
ostamaan koneiden tuottamia tavaroita. Samaan hengenvetoon hän
pitää ongelmana koneistamisen ja avoimen hintakilpailun aiheuttamaa
ostovoiman hallitsematonta kasvua; "jos kaikista tulee miljonäärejä,
kuka tekee työt?" Voivatko siis työttömyys ja työvoimapula olla
uhkakuvia samanaikaisesti?
Maaseutu tulisi Kähkösen mielestä pitää asuttuna poliittisin
päätöksin, jotta olisi mahdollista turvata alueellinen
ravinnontuotanto ja työllistyminen terveisiin maatöihin ilman
ympäristömyrkkyjä ja ilman kilpailua aiheuttavaa ulkomaankauppaa.
Hän torjuu puheen "kestävästä kehityksestä", koska kehityksellä
tarkoitetaan progressiivista laajenemista. "Ihminen ei itse
kustanna mitään, vaan lähettää kaikki laskut luonnolle.
Kehitykseksi pitäisi kutsua sitä, mikä vähentää luontorasitusta ja
mahdollistaa tasapainotiloja."
"Luonnonsuojelua ei ole vielä aloitettukaan."
Luonnonsuojelua olisi vasta silloin, jos tehtäisiin päätös, että
yhtäkään neliömetriä luontoa ei saa enää hävittää. Korkeintaan
puolet elinkelpoisista alueista kuuluisi ihmisille ja toinen puoli
luonnolle, koska mitään eliölajia ei saisi olla liikaa suhteessa
muihin. Miten tämä visio soveltuisi yhteen sen vaatimuksen kanssa,
että maaseutu tulisi pitää asuttuna?
Yksinkertainen vastaus on laaja-alainen väestönharvennus, jonka
tulisi tapahtua lääketieteellisin keinoin. "Ihmisten tappaminen ei
ole riittävän tehokas keino väestön harventamiseen." Sen sijaan
Kähkönen suosittelee kahden lapsen politiikkaa, johon liittyisi
sterilisaation käyttöönotto väestörajoituskeinona.
Väestönkasvu onkin Kähkösen mukaan tuhosuuntaisena
trendinä yhteinen sekä uudelle että vanhalle kulttuurille - ja
vasta uusi teknologia voi ratkaista ongelman käytännöllisesti.
Kähkönen myöntää agraariyhteiskunnan muutkin lukuisat epäkohdat,
joihin palaamista hän ei pidä mahdollisena eikä edes toivottavana;
sen sijaan hän kehottaa arvioimaan tuhoutuneen maatalouskulttuurin
epäkohtien lisäksi niitä piirteitä, jotka hänen mukaansa ovat
mahdollistaneet koko tähänastisen länsimaisen kulttuurin kehityksen
teknologiaa lukuun ottamatta. "Ihminen ei luovu koskaan koneiden
käytöstä, mutta kulttuurin tulisi olla ihmisten eikä koneiden."
Kähkösen näkemyksille teknologisen kehityksen tuhosuuntaisuudesta
voisi kenties esittää vastaväitteen, että maapallo ei ole
olemassa ikuisesti ja että mikäli UKK:n kahlitsematon kehitys ei
riittävän nopeasti ole johtanut avaruussiirtokuntiin, se tulee
vääjäämättä tietämään koko ihmiskunnan loppua. Ei ole välttämättä
mahdotonta, että teknologisten innovaatioiden käyttöönoton
irrationaalinen poliittinen rajoittaminen osoittautuisi aikaa
myöten kaikkein tuhosuuntaisimmaksi trendiksi.
Syntyvyyden sääntelyn saavuttama yleinen hyväksyntä saattaisi
olla jonkinlainen vastaesimerkki; kristillisen opin mukaanhan kyse
oli seksuaalisuuden esineellistämisestä, joka vaaransi VMTK:lle
ominaisen aidon elämäntunteen. Ehkäisyteknologian yleistä
hyväksyntää edelsi (paljolti varhaisen feministisen liikkeen käymä)
pitkällinen biopoliittinen taistelu juuri mainitun VMTK:lle
ominaisen vieraantumattomuuden itseisarvoistamisen kanssa. Mm.
katolinen kirkko vastustaa väestönkasvun tehokasta
hidastamista tänäkin päivänä siksi, että kyse on keinotekoisen ja
vieraantuneen teknologian tunkeutumisesta herkälle inhimillisen
kokemisen alueelle.
Janne Vainio
|