|
Kirkolla sopivasti valtaa
Jo avauspuheenvuoroissa valiteltiin, ettei kysymystä oltu
muotoiltu siten, että kirkolla on liian vähän valtaa. Jan-Erik
Andelin (vas) pahoitteli, että hänen puolueessaan oli ollut
"hiljaisuutta" kirkon roolista köyhien asiassa. Andelinin mielestä
"kirkolla on tänä päivänä sopivasti valtaa", koska kirkolla on yhä
arvovaltainen "sanomisen paikka" yhteiskunnan arvokysymyksissä.
Kirsi Ojansuu (vihr) säesti Andelinia puolustaen kirkon
sananvaltaa jonkinlaisena mussolinilaisena
arvotehtailukorporaationa - virallista asemaa nauttivana laajana
kansalaisjärjestönä, jolle olisi poliittisesti delegoitu yhteisten
arvojen luominen. "Kirkon tulee olla foorumi, jossa tapahtuu
eettistä pohdintaa." Ojansuu piti vakavana uhkana kirkon sisäistä
yksiarvoisuutta, joka hänen mukaansa estää monia vähemmistöjä
osallistumasta siihen kaikille yhteisen ihmiskuvan rakentamiseen,
jonka pitäisi olla kirkon tehtävänä.
Johannes Leppänen (kesk) esitti aluksi suhteellisen
liberaalin puheenvuoron toteamalla, että "kirkon päätehtävänä on
yhä Raamatun sanan levittäminen ja sakramenttien julistaminen" ja
että uskontoa ei suoraan voida kääntää politiikkaa koskeviksi
suosituksiksi. "Aiemmin tietyt yhteiskunnalliset tehtävät olivat
kirkon tehtäviä; ollaanko nyt palaamassa siihen?"
Markus Österlund (r) jatkoi esittämällä talouspoliittisen
legitimaation tälle kehitykselle. "Kirkon sivukustannukset ovat
marginaaliset verrattuna muihin organisaatioihin, ja tämän vuoksi
kirkon ja valtion tulisi tehdä enemmän yhteistyötä." Myöhemmin
Leppänen myötäili samaa ekonomistista argumenttia ja katsoi, että
"tulisi käydä läpi, onko lainsäädännössä esteitä kirkon ja
julkisvallan yhteistoiminnalle" tiiviimmän ja tehokkaamman
sosiaalisen verkostoitumisen muodossa.
Tarja Kantola (sd) oli kääntänyt puolueensa perinteisen
Forssan ohjelman ylösalaisin hehkuttamalla kirkon ja SDP:n
molemminpuolista kunnioitusta. Kantolan mukaan "kirkolla on
rakentava, hyvin politiikkaa täydentävä rooli" sen antaessa
"maailmanselityksiä" turvattomuudessa, jota poliitikot eivät pysty
täyttämään; ihmistä ei pitäisi myöskään oman elämänsä tarkoituksen
rakentamisessa kohdella aivan oman onnensa seppänä.
"Sosialidemokratia antaa joitakin vastauksia; mihin se ei riitä,
siinä kirkon tehtävänä on antaa vastauksia."
Kantola kehui, että kirkon imago oli parantunut erityisesti
naispappeuden ansiosta. Kirsi Pohjola (kok) täydensi
Kantolan imagopuhetta. "Kirkko alkaa olla aika kiva juttu. Jos ei
kaikkeen löydä vastausta Juha Siltalalta, niin sitten voi löytyä
kirkolta."
Stig Kankkonen (kd) suhtautui kaikkein epäilevimmin
kirkon uuteen populistiseen imagoon ja siteerasi Raamattua. "'Voi
teitä, kun kaikki puhuvat hyvää teistä!' Kun tehdään Jumalasta hyvä
jätkä, niin varmaan hän on hyvä jätkä, mutta hän on myös
kaikkivaltias ja pelottava. Synnistä pitää voida puhua syntinä."
Kankkosella ei ollut illuusioita siitä, mikä on saanut poliitikot
viime aikoina kiinnostumaan kirkosta. "Kirkon valta on valtaa
vaikuttaa asenteisiin, ja tämä kiinnostaa myös poliitikkoja."
Piispojen sosiaalieettinen kannanotto oli herättänyt poliitikkojen
keskuudessa vastustusta, koska siinä hypättiin poliitikkojen
tontille - "paitsi että vasemmisto ilahtui."
Tarja Kantolan mukaan "kirkko täyttää usein tyhjyyttä, kun
poliittinen oppositio puuttuu"; esimerkkinä hän mainitsi Puolan
tilanteen 80-luvulla. Markus Österlund täydensi, että valta
määritellä, mikä on syntiä on poliittisesti oleellinen, koska
kristityn pitää totella esivaltaa, mikäli se ei käske tekemään
syntiä.
Kirsi Ojansuun mielestä "tärkeintä kirkolle olisi puhua armosta,
joka on tärkeämpää kuin määritellä synti." Johannes Leppänen
huomautti, että Ojansuun näkemys on sisäisesti epäjohdonmukainen,
koska armoa on vain suhteessa siihen uskomukseen, että ihminen on
rikkonut jotakuta vastaan (esimerkiksi Jumalaa vastaan). "Ei
tarvita armoa, jos ei ole syntiä."
Ojansuu arvosteli sitä, että kirkko oli ollut hiljaa, kun
polvirukoilijat olivat osoittaneet mieltään homoseksuaalisuutta
vastaan ja pelkäsi, että tämä tulkittaisiin kirkon antamaksi
hiljaiseksi hyväksynnäksi fundamentalismille. "Kirkon tehtävänä ei
ole antaa vastauksia, vaan etsiä kysymyksiä."
Mutta olisiko se enää uskontoa? Eikö seurakunnallisen
yhteishengen koossapitämä "pohdiskeleva yhteisö" (jossa
suvaitsevasti ei enää vaadita uskomaan eikä haluta leimautua
myöskään uskonnottomiksi) voisi aatepohjansa puolesta olla
sulautettavissa esim. Prometheus-leirijärjestöön?
Stig Kankkosen mielestä homoseksuaalisuuden suvaitsemisessa
oltiin hakoteillä. Hän haki tilanteeseen selitystä nykyaikaisesta
rakkauskultista, joka on astunut kristillisen dogmatiikan tilalle.
"Rakkaudesta on tehty jumala. Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei
ole jumala."
"Raamattu on kristillisen käsityksen mukaan Jumalan sana, johon
pitää voida uskoa, vaikka ei ymmärrä.
Suvaitsevuusfundamentalismi pelottaa yhtä paljon kuin
uskonnollinen fundamentalismi."
Vasemmistoliiton toveri Jan-Erik Andelin säesti
kristillisdemokraatin keksimää hienoa orwellilaista
"suvaitsevuusfundamentalismin" retoriikkaa; Ny Tidin
päätoimittajan mielestä kirkon ja yhteiskunnan ilmapiiri on jo
nykyään pelottavalla tavalla suvaitsevainen intiimielämän asioissa.
"Suvaitsevuus on välinpitämättömyyttä. Kirkolle on tullut tabuksi
sekaantua perheasioihin. Pitäisi olla selkeämpiä mielipiteitä siitä,
mikä on hyvä koti ja mikä on hyvä lapsen kasvuympäristö."
Yleisön joukosta Jorma Hentilä (SETA:n entinen
puheenjohtaja ja SKDL:n pitkäaikainen kansanedustaja) käytti
kriittisen puheenvuoron. "Kirkko toimii valtiossa, jonka eduskunta
säätää lakeja. Onko perusteltua, että kirkko puuttuu opillisesta
lähtökohdasta lakeihin, jotka koskevat kaikkia?" Esimerkkinä Hentilä
mainitsi parisuhdelain, jonka kohdalla kirkon poliittinen valta on
ollut todellisempaa kuin piispojen talouspoliittisissa lausunnoissa.
"John Vikström sai harhaoppisuussyytteen osoittamalla
ymmärtämystä homoille ja lesboille; yksikään piispa ei tullut hänen
tuekseen."
Stig Kankkonen vastasi, että "kirkolla oli hyvä ja perusteltu
kanta" parisuhdeasioihin. "En jaksa ymmärtää, miksi kristillinen
vakaumus suljettaisiin pois poliittisesta prosessista. Kyllä se on
vakaumus siinä missä muutkin vakaumukset. Onko oikein, että
säädetään lakeja, jotka sotivat kristillistä vakaumusta
vastaan?"
Entä jos islamistit saavat jonakin päivänä kannatusta ja
järjestäytyvät eduskuntapuolueeksi? Samalla logiikalla hekin
tulevat varmasti julistamaan, että vallitsevat perustuslait ja
ihmisoikeussopimukset ovat islamilaista vakaumusta syrjiviä, koska
ne estävät heitä ottamasta käyttöön sharia-lakia.
Kirsi Ojansuu oli huolissaan fundamentalismissa piilevästä
totalitarismin uhasta. "Turvallisuuden tae ei voi olla
todellisuuden kieltäminen -illuusio, että voidaan palata
yksiarvoiseen yhteiskuntaan." Markus Österlund, joka näki kirkon
asemalle lähinnä talouspoliittisia perusteita, viittasi
postmodernismiin, jossa hänen käsityksensä mukaan jokainen
määrittelee itse totuutensa. "Se, joka määrittelee, kuka menee
helvettiin, on jo lunastanut lipun itselleen." Kumpikaan ei
osannut tehdä loogista eroa arvojen ja tosiasioiden välille;
Ojansuun mukaan totalitarismia oli "näkemys, että on yksi ainoa
tieto." Suvaitsevan moniarvoisuuden nimissä pitäisi ilmeisesti
siirtyä jonkinlaiseen monitotuuksisuuteen, jossa kreationismi on
yhtä totta kuin evoluutiobiologia.
Myös Ojansuu yhtyi kirkkomonopolin ekonomistiseen
legitimaatioon. "Niin kauan kuin kirkolla on julkisia tehtäviä,
yhteisövero pitää säilyttää." Ja kirkon virallinen asema
ilmeisesti pitääkin säilyttää, jotta kirkko voisi olla se
kaivattu moniääninen kansalaisfoorumi, jonka kautta kansalaiset
osallistuisivat poliitikkoja puhuttelevien yhteisten arvojen
rakentamiseen.
Radikaalissa vihreässä visiossa moniäänisyyttä tarvittiin,
jotta kirkko voisi toimia kaikille yhteisenä arvokysymysten
viestittäjänä julkisvaltaan päin. Ojansuulle kirkko ei ollut
laitos, vaan koko kansan yhdessä muodostama yhteisöorganismi.
"Kirkko olemme me!" Vitsakimppupolitiikan aikaisessa
Italiassa oli tiedetysti sellaisia virallisen valtionideologian
mukaisia kansalaisjärjestöjä, joissa muotoiltiin korporatiivisen
integraation kautta harmonista säveltä monille eri
yhteiskuntaryhmille.
Moniarvoisuus loppuikin lyhyeen Ojansuun luonnehtiessa
valtiovallan tehtäviä; lainsäätäjän kuului ratkaista periaatteessa
millaisia tahansa elämänarvoihin liittyviä kysymyksiä yksilöiden
puolesta (ilmeisesti kirkon taholta tulevan korporatiivisen
ihmisarvokonsultaation opastuksella). "Lainsäätäjä ei koskaan voi
sanoa, että 'tämä kuuluu yksilön päätöksentekoon,' vaan
lainsäätäjän on otettava kantaa vaikeisiin moraalikysymyksiin."
Kankkonen antoi tunnustusta Ojansuulle siitä, että tämä näki
poliittiset päätökset elämänarvoja koskevina valintoina, vaikka
olikin harhautuneella linjalla suhteessa homoseksuaalisuuteen.
"Jos olisit päinvastaista mieltä, sopisit hyvin
kristillisdemokraatteihin." Oikeusvaltio, jossa yksilöiden
päätösvaltaa omiin asioihinsa suojellaan valtiovaltaa
rajoittavilla perustuslaeilla ja ihmisoikeussopimuksilla, oli
molemmille ilmeisen vieras ajatus. "Lainsäädännössä tulisi aina
kysyä, mitä hyvää tästä seuraa."
Poliittinen kartta hahmottui tässä paneelissa uudella
mielenkiintoisella tavalla. Voisimme luonnehtia kolmion kolmea
vaihtoehtoista kärkeä kirkolliskonservatismiksi (monopolin
legitimaatio perinteellä ja status quolla),
kirkollisthatcherismiksi (ekonomistinen legitimaatio) ja
kirkollisfascismiksi (legitimaatio kansanjoukkoja
mobilisoivana kaikille yhteisenä poliittisena koulutusjärjestönä).
Keskustan Leppänen ja RKP:n Österlund puolustivat kirkon tehtävien
laajentamista vetoamalla kustannustehokkuuteen - joka tietenkin
on puhtaasti retorinen ilmaisu sellaisen laitoksen kohdalla, jonka
asema pohjautuu kilpailulta suojattuun monopoliin ja verotukseen.
Vihreiden Ojansuu ja Vasemmistoliiton Andelin sen sijaan kaipasivat
kirkolle huomattavasti aktiivisempaa puolivirallista roolia osana
poliittisen päätöksentekoprosessin kulkua.
Kokoomus ja SDP edustivat status quon affirmointia. Sen enempää
Kirsi Pohjola kuin Tarja Kantola eivät suoranaisesti kannattaneet
kirkon tehtäväalueen laajentamista, vaikka jälkimmäinen hehkuttikin
sitä, miten SDP:n Forssan ohjelma nykyisin loistaa
poissaolollaan.
Kokoomuksen Pohjola oli parhaiten edukseen retoriikkansa
onttoudessa, joka oli vailla mitään aatteellista sisältöä; hän
onnistuikin tahattomasti latistamaan jopa Ojansuun ja Andelinin
suurisuuntaiset visiot kirkon poliittisen merkityksen
kasvattamisesta kertomalla, miten kirkossa oli rukoiltu
rauhanomaisen ratkaisun puolesta Irakissa. "Se oli yhtä
todellista kuin rauhanmarssi!" Jumala ei vain toistaiseksi
tuonut rauhaa Irakiin.
Teksti: Janne Vainio
|