|
Isoveljen valtaa
Jossakin hyvin lähellä haisee. Uusi uskonnonvapauslaki
on kuin vanha, pilaantunut silakka, jota eduskunnan
torimyyjäpoppoo yrittää kaupitella tuoreena. Tosiasiassa
se ei ole ainoastaan sitä samaa tavaraa kuin
ennenkin, vaan lisäksi tämä yksilö on seissyt
kärpästen syötävänä liian pitkään, eikä
oikeastaan kelpaisi enää kuin roskiin heitettäväksi.
Liekö siis ihmekään, että matoja ja
porsaanreikiä löytyy.
Pienenä sitä jaksoi uskoa Jumalaan lapsen
hartaudella. Yli kymmenen vuoden ajan
ristin pienet käteni joka ilta rukoukseen. Siitä
huolimatta jokainen jumalanpalvelus,
johon minut koulun puolesta pakotettiin, oli
yhtä kärsimystä. Pahinta oli syntien tunnustaminen
yhdessä seurakuntana, huolimatta
siitä, oliko tunnustuksen takana aito
katumuksen tunne, vai vain se, että pappi
käskee ja opettajat mulkoilevat paheksuvasti.
Minun omantuntoni oli sitä mieltä, että
sellainen teeskentely itsessään jo oli syntiä.
Mieluiten olisin jättänyt kokonaan osallistumatta,
en mukavuudenhalusta, vaan siksi,
että näihin jumalanpalvontariitteihin
osallistuminen tuntui pahalta.
Uusi uskonnonvapauslaki, sen paremmin
kuin vanhakaan, ei ollenkaan huomio tällaisen
ristiriidan mahdollisuutta. Vaikka perustuslain
11 §:n mukaan kukaan ei ole velvollinen
osallistumaan omantuntonsa vastaisesti
uskonnon harjoittamiseen, uusi uskonvapauslaki
ei millään muotoa turvaa tätä uskonnon-
ja omantunnonvapautta. Ilmeisesti
lainsäätäjät uskovat "oman uskonnon"
ja omatunnon olevan täysin toisiinsa rinnastettavia
asioita. Tästä on vain pieni hyppy
todelliseen Isoveli-valtaan, jossa ulkopuoliset
auktoriteetit kuten kirkko, koulu tai
poliitikot voivat määritellä, mitä kunkin
henkilön omatunnon tulee pitää sisällään.
Ainoana ehtona olisi kirkkoon kuuluminen,
mutta ehkä sekin pikkuseikka voidaan jotenkin
kiertää.
Vaan ehkäpä lapsuuden huoleni oli kertakaikkiaan
turha, ja omantuntoni ääni
pelkkä hyttysen ininä, joka tuli lytistää.
Olenhan jo kauan sitten menettänyt lapsuuden
uskonikin. Harva viitsii ottaa lasten
omatuntoa vakavasti. Joskus sellainen voi
kuitenkin olla olemassa ja säilyä hengeltään
ja peruslogiikaltaan melko samanlaisena
vielä aikuisuuteenkin, vaikka lapsuuden
harras usko häviäisikin matkan varrella.
Heikoilla vesillä oltaisiinkin, jos uskonnon
epäileminen tai siitä kokonaan luopuminen
tarkoittaisi automaattisesti myös
moraalisesta vastuuntunnosta luopumista.
Mielestäni aito eettisyys kumpuaa ihmisen
sisältä, hänen omakohtaisesta järkeilystään
ja kyvystään tuntea empatiaa ja vastuuta,
eikä sitä voi yksilön tahdon tai omantunnon
vastaisesti tuputtaa ulkoapäin kirkon
tai koulun toimesta, muuten kuin korkeintaan
näennäisesti. Sen saisivat jo lainsäätäjätkin
ymmärtää.
Suvi Laukkanen
|