Tarve juhlistaa elämänkaaren ja vuodenkierron taitekohtia ei riipu ihmisen uskonnollisuudesta, vaan on pohjimmiltaan kulttuurinen ja sosiaalinen. Yhteiset juhlatavat palvelevat ihmisyhteisön selviytymistä, sillä niiden avulla yhteisö lujittaa itseään sitouttamalla jäseniään yhteisiin arvoihin ja vahvistamalla heidän yhteenkuuluvuuttaan. Kääntäen tästä seuraa, että joka pystyy sanelemaan yhteisten arvojen sisällön, hallitsee koko yhteisöä.Siksi kristillinen kirkko on käännytystyössään aina johdonmukaisesti pyrkinyt antamaan “pakanoiden” elämänkaaren ja vuodenkierron juhlille kristinoppiin sopivan uusmerkityksen.

Menestys tässä selittää varsin pitkälle myös sen, miksi 85 % suomalaisista kuuluu edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka joka kolmannen maailmankuvaan ei sisälly uskonnollista uskoa. 

Koska vuosisatojen ajan koko kansan oli pakko viettää juhlansa kirkon tavalla, vanha omaehtoinen perinne ehti sukupolvien saatossa unohtua, ja niinpä valtaosa kirkkoon nykyään kuuluvista ilmoittaa jäsenyytensä pääsyyksi kirkon tarjoamat seremoniapalvelut elämän taitekohtien juhlissa. (Tosin virallisen selityksen - jonka tässä maassa antaa kirkon tutkimuskeskus kirkon tiedotuskeskuksen välittämänä - mukaan todellinen syy on syvällä suomalaisten sisimmässä piilevä uskonnollisuus.)

Kirkon juhlamonopoli alkoi Suomessa rakoilla jo satakunta vuotta sitten, kun uskontokriittisen sivistyneistön ja heräävän työväenliikkeen myötä syntyi ihmisryhmä, joka avoimesti kieltäytyi enää seuraamasta kirkon jakamia nuotteja. Ennen kuin laki mahdollisti siviiliavioliitot vuonna 1917, ensimmäiset ei-kirkolliset avioliitot solmittiin kiertämällä vanhaa lakia. Samoihin aikoihin oli myös perustettava siviilirekisteri, koska kirkonkirjat eivät riittäneet väestökirjanpitoon yhä useamman perheen jättäessä lapsensa kastamatta.
Hankalampaa oli elämän päätepisteessä: muut kuin kirkolliset hautausmaat oli lakkautettu muutama vuosisata takaperin. Uskonnonvapauslain tultua voimaan vuonna 1923 oli sentään taas mahdollista perustaa kirkosta riippumattomia hautausmaita, kunhan löytyi tarkoitukseen sopiva maapala ja joku oli halukas kantamaan hoitovastuun. Tuhkaus onnistui vasta kolme vuotta myöhemmin, kun ensimmäinen krematorio saatiin perustettua Helsinkiin. Molempia uudistuksia kirkko vastusti kaikin voimin.

Uskonnonvapauslain voimassaolon vuosikymmeninä kirkon vuosisatainen ote kansasta ja sen juhlatavoista on hiljalleen höltynyt. Kehitystä hidastivat kuitenkin Suomea koetelleet sodat. Koko kansan, myös vasemmiston, yhteinen suru sankarihaudoilla antoi kirkolle tilaisuuden liputtaa “länsimaisten kristillisten” arvojen puolesta ateistista vihollista vastaan. Kirkosta eroaminen hidastui kuitenkin vain hetkeksi jatkuen pian taas entiseen tahtiin.
Kuten puoli vuosisataa aikaisemmin, myös 1960- ja 70-luvuilla tapahtunut yhteiskunnallisten arvojen murros heijasti juhlakulttuuriin poliittista väriä. Opiskelijaradikaalien sukupolvi kyseenalaisti perinteiset perhearvot. Ajan henkeen sopi astua avioon farkut jalassa maistraatissa ja viettää sitten hääjuhlaa nauttimalla punaviiniä ja patonkia opiskelijaboksissa Che Guevara -julisteen alla.

Koska perinteiset perhejuhlat nähtiin porvarillisena hapatuksena, josta kirkollisuus muodosti vain yhden osan, ei ristiäisten tilalle ollut tarvetta järjestää uskonnotonta nimenantojuhlaa, jos lapsi jätettiin kastamatta. Vapaa-ajattelijapuhujilla oli kysyntää vain hautajaisiin, eikä ollut harvinaista, että muistopuhe käsitteli myös esimerkiksi maailmanrauhaa tai ammattiyhdistysliikettä. Kirkottoman juhlan viettäminen oli enemmän tai vähemmän yhteiskunnallinen protesti - yksityinen oli poliittista. Sen sijaan kirkosta eroaminen ei kiihtynyt: opiskelijaradikaalit edustivat itse asiassa varsin pientä osaa edesopiskelijoista, saati koko kansasta.

Kun puoluepoliittiset rajalinjat sitten hämärtyivät rajantakaisen reaalisosialismin romahdettua, porvarillisuus katosi nuorten aikuisten kirosanavarastosta. 1980-luvun taloudellisessa nousuhumalassa korostettiin yksilöllisyyttä, ja samalla kun avoliitto yleistyi, uusperinteiset näyttävät prinsessahäät kokivat renessanssin. Seuraavan vuosikymmenen alkaessa lamakausi tervehdytti edellisen ylilyönnit, ja pehmeiden perhearvojen vuoro oli nousta kunniaan.

Samaan aikaan uskonto oli kuitenkin peruuttamattomasti menettänyt merkitystään ihmisten maailmankuvassa, ja yhä useampi perhejuhlan viettäjä alkoi kiusaantua ristiriidasta juhlansa henkilökohtaisen ja kirkollisen merkityksen välillä. Siviilihautajaisten rinnalla yleistyivät siviilihäät ja perintökastemekko löysi yhä useammin käyttönsä papittomassa nimenantojuhlassa. Vuosituhannen vaihteessa uudissana “nimiäiset” vakiinnutti asemansa, ja siviilivihkiminen nosti ripeästi suosiotaan niin, että nyt hääpareista lähes joka kolmas lausuu aviolupauksensa henkikirjoittajan edessä.

Moniarvoisessa, kaupungistuneessa yhteiskunnassa perhejuhlalla vahvistettava yhteisö ei enää ole seurakunta, kansakunta tai poliittinen ryhmittymä, vaan perhe itse. Ja kuitenkin juuri perheen koossapysymiselle tärkeät perusarvot - rakkaus, yhteenkuuluvuus, huolenpito, jakaminen - ovat samoja arvoja, joiden varassa koko hyvinvointiyhteiskunta toimii. 
Kuten Leila Närhinen kertoi lehden viime numerossa ilahtuneena huomanneensa, maailma tosiaan on muuttunut. Tätä muutosta ei voi pysäyttää eikä kelloa kääntää kulkemaan takaperin. Silti kirkon on pakko yrittää sitä kaikin voimin, sillä perhejuhlat ovat sen viimeinen linnake. 

Ellei lapsia kasteta, jos nuoret jättävät rippikoulun käymättä, ellei hääväkikään enää kuule jumalansanaa, silloin yhä harvempi kaipaa pappia edes hautajaisiinsa, eikä heille niin ollen jää erityistä motiivia maksaa kirkollisverojakaan. Kirkon vuosisatojen aikana hankkima ja kasinopelillä kartuttama omaisuus säästää sen konkurssilta vaikka jäsenmaksut vähenevätkin, mutta kuinka paljon valtio on valmis tukemaan uskonnollista yhteisöä, jos siihen kuuluu enää kansan vähemmistö?

Kirkko on pitkässä viivytystaistelussaan vähä vähältä joutunut antamaan periksi yhteiskunnan kehitykselle. Tällä hetkellä sen jarrutuksesta huolimatta ollaan viimein kohentamassa seksuaalivähemmistön tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, mutta samaan aikaan katsomusvähemmistöjen suhteen ollaankaikessa hiljaisuudessa lipeämässä polulta. Sen sijaan että yhteiskunta viimein tunnustaisi vastuunsa hautaustoimesta, eduskunta uhkaa vahvistaa siitä yhden uskontokunnan monopolin.

Kuten sanottua, kyselytutkimuksissa tärkein syy kirkon jäsenyyteen on sen tarjoamat seremoniapalvelut elämänkaaren taitekohdissa. Osa uskonnottomistakin ihmisistä siis käyttää uskonnollisia seremonioita ja heistä osa on ilmeisesti jopa aivan tyytyväisiä tilanteeseen. Osa ei ole, ja on myös tapauksia, joissa kirkollinen seremonia ei kerta kaikkiaan käy päinsä. Elämä oli yksinkertaisempaa, kun jokaisen oli pakko järjestää juhlansa kirkollisen kaavan mukaan.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa asiat eivät ole itsestään selviä. Miten toimia, jos vainaja oli uskonnoton, leski luterilainen, joku lapsista jehovantodistaja ja lähimmät ystävät muslimeja? Tarvitaan tilaisuus, jossa kunnioitetaan sekä vainajan ajatuksia että saattoväen oikeutta omiinsa ilman, että kenenkään katsomusta loukataan. Nähdäkseni tämä on mahdollista vain järjestämällä hautajaiset siviilitavalla.

(Sekulaari)humanistisiin arvoihin perustuva juhlakulttuuri on itsestään selvä osa uskonnonvapautta, eikä tällä hetkellä mikään muu kyseenalaista valtiokirkkojärjestelmää paremmin kuin siitä riippumattomien perhejuhlien yleistyminen. Henkilökohtainen on siis edelleen poliittista, vaikkakaan ei enää puoluekantaan sidottua.

Kirkollinen juhla on aina luonteeltaan jumalanpalvelus, ja siksi pappi teologina määrää sen sisällön. Siviilijuhla sen sijaan rakennetaan ihmisiä varten ja heitä kunnioittaen. Uskonnollisia dogmeja ja kaavoja ei ole tarvetta korvata ateistisilla dogmeilla ja kaavoilla. Kuten Prometheus-leiriohjaajat noudattavat työssään humanistisia periaatteita antaen nuorten leiriläisten rakentaa oman maailmankuvansa itse, Pro-Seremoniain puhujat eivät tyrkytä omaa sekulaarihumanismiaan asiakkailleen, vaan päätösvalta perhejuhlan sisällöstä kuuluu vain perheelle itselleen. Siviilijuhla on toistaiseksi aina viettäjänsä aktiivinen valinta, eikä hänen arvostelukykyään ole mitään syytä eikä oikeutta kyseenalaistaa.

Julkisessa keskustelussa usein hämärtyy, että vaikka suomalaisen yhteiskunnan moniarvoistuminen tuo mukanaan erilaisia eksoottisia uskonnollisia vähemmistöliikkeitä, eniten kuitenkin kasvaa uskontokuntiin kuulumattomien ja myös kokonaan uskonnottomien joukko. Toimiaksemme 2000-luvun uskonnottomien ihmisten etu-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestönä meidän on osattava kuunnella heitä itseään ja vastata heidän tarpeisiinsa. Onnistuminen tässä tietää myös jäsenmäärän kasvua, epäonnistuminen sitä, ettemme ole mukana “tarjouskilpailussa” enää 2020-luvulla.